Vihreän vaihtoehtoliikkeen alkujuurilla – Vuoden 1979 Inkoon pohjoismainen ympäristöleiri

Vuonna 1979 Inkoon ympäristöleirillä luotiin perusta uudelle vihreälle vaihtoehtoliikkeelle. Inkeri Halme kertoo tästä Koijärven varjoon jääneestä tapahtumasta.

Vaihtoehtoliikkeen piirissä alkoi 1970-luvun alkupuolella aktivoituminen, jonka taustalla oli luonnonsuojelun luonteen muuttuminen. Luonnonsuojelua oli harrastettu Suomessa jo 1880-luvulta asti: aluksi keskityttiin luonnonmuistomerkkien sälyttämiseen, kunnes 1930-luvun lopulla toiminta muuttui kansanharrastukseksi. 1960-luvulla ryhdyttiin puhumaan ympäristönsuojelusta, mikä merkitsi uutta yhteiskunnallisempaa lähestymistapaa luontoon.

Kansalaisjärjestöt alkoivat ottaa aktiivisempaa yhteiskunnallista roolia tarkoituksenaan näyttää toimiva vaihtoehto vallitsevalle järjestelmälle. Itämaisesta mystiikasta ja ekologisesta ajattelusta ammentavat Oraansuojelijat perustivat kuuluisan Kasvis-ravintolan Korkeavuorenkadulle, ydinvoimaa vastustavat perustettiin Energiapoliittinen yhdistys ja Pehmeän teknologian seura. Näistä aineksista nousivat myös vammais- ja kehitysmaaliikkeet.

Vuosikymmen jälkipuolisko oli täynnä odotusta jostain suuremmasta, mikä lopulta kulminoitui vuoden 1979 aikana. Forssan Koijärvi nousi otsikoihin, kun lintuharrastajat leiriytyivät sen rannalle vastustamaan järven kuivattamista. Lepakkoluola syntyi, kun Elävän musiikin yhdistys (ELMU) valtasi vanhan varastorakennuksen nuorison musiikkitaloksi ja kulttuurikeskukseksi.

Uusi vaihtoehtokulttuuri nähtiin epäluottamuslauseena perinteisille puolueille ja niiden nuorisojärjestöille sekä myös tiedotusvälineille. Erityisen voimakkaasti vihreä vaihtoehtoliike nousi lokeroitunutta poliittista kulttuuria ja taistolaisuutta vastaan.

Vaihtoehtokulttuuri nousi osittain myös vastalauseena Luonnonsuojeluliiton byrokraattisia toimintatapoja sekä heikkoja tuloksia vastaan. Luonnonsuojeluliiton jäsenmäärä oli noussut koko 1970-luvun ja vuonna 1979 jäseniä oli jo yli 20 000. Liiton toiminta oli muuttunut, kun se oli aloitteiden teon sijaan alkanut antamaan lausuntoja samalla, kun sen toiminta puoluepolitisoitui. Vastapainoksi paikallisesti toimineet kansalaisryhmät alkoivat kerääntyä yhden asian liikkeiksi vastustamaan jotain tiettyä paikallista ongelmaa, kuten kävi esimerkiksi Koijärvellä.

Kesällä 1979 järjestetty Inkoon pohjoismainen ympäristöleiri on yksi tämän aikakauden ilmentymistä. Leiri on kuitenkin jäänyt selkeästi vähemmälle huomiolle, vaikka se toimi vaihtoehtoliikkeiden piirissä vaikuttaneiden ihmisten kohtauspaikkana ja siellä luotiin uuden vihreän vaihtoehtoliikkeen ideologista pohjaa.

Inkoossa henkilökohtaisesta tuli poliittista

Vuodesta 1979 alkoi luonnonsuojelussa uusi vaihe, mikä merkitsi elämäntapakysymyksien nousemista keskiöön.

Koijärven tapahtumat vuoden 1979 pääsiäisenä ja ihmisten tietoisuuden nopea lisääntyminen ympäristöuhkia kohtaan tekivät Inkoon ympäristöleiristä huomattavasti oletettua suuremman. Leirille osallistui lopulta yli 500 ihmistä, jotka tulivat pääasiassa Suomesta ja Ruotsista, mutta mukana oli joitakin edustajia myös muista Pohjoismaista. Leiri kesti kymmenen päivää ja siihen mahtui paljon asiaohjelmaa, juhlimista, konsertteja ja yhdessäoloa.

Leiriä oli valmisteltu koko edellinen vuosi. Kesällä 1978 oli järjestetty kokeilumielessä pienimuotoinen noin 50 hengen ympäristöleiri Kyttälässä, missä perustettiin leiritoimikunta Inkoon leiriä varten. Siihen kuului paljon nykyisinkin tunnettuja ja aktiivisia yhteiskunnallisia vaikuttajia kuten Pekka Haavisto, Heidi Hautala ja Olli Tammilehto.

Leirin teemana oli ympäristö, yhteiskunta ja elämäntapa. Asiasisältö tuli päivittäisistä asiantuntijoiden pitämistä alustuksista, mutta tärkeämmässä roolissa olivat pienryhmät. Työryhmät saivat toimia vapaasti ja valita itse metodinsa, sillä työskentelyn oli tarkoitus tarjota innostavia ja ajatuksia herättäviä kokemuksia leiriläisille. Toisaalta työryhmät työskentelivät tarjotakseen apua käytännön ympäristönsuojelutyölle. Pääroolissa oli oman ja paikallisen toiminnan kehittäminen.

Lähiympäristö ja kansanvalta sekä ympäristöfilosofian ryhmät olivat koko leirin ideologiaa kokoavia työryhmiä. Niissä tuli selkeästi esille näkemys, jonka mukaan ympäristöongelmat olivat tiukasti sidoksissa yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Lähiympäristö- ja kansanvaltatyöryhmää lähelle tulivat myös energia- ja taloustyöryhmät. Kaikissa niissä korostettiin kaupungistumisen ja suurteollistumisen haittoja ja haluttiin lisää paikallista omavaraisuutta sekä pienempiä yksiköitä, mitkä tulisi toteuttaa hajauttamalla yhteiskuntarakennetta. Näissä ryhmissä keskusteltiin myös globaalista solidaarisuudesta.

Leiriraportissa teollistumisen synnyttämää tilannetta ja lähiöitä kuvailtiin seuraavalla tavalla:

”Ihmiset ovat myyneet itsensä, menettäneet juurensa ja samalla vastuunsa elinympäristöään ja perinteitä kohtaan, vieraantuneet ja luovuttaneet vallan elämänsä ”asiantuntijoille”. Ja tämä kaikki siksi, että emme ole olleet henkisesti riittävän tietoisia ja tilanteen tasalla.”

Myös maatalous-, metsä- ja vesityöryhmät muodostavat selkeästi oman kokonaisuutensa, jossa näkökulma oli luonnontieteellinen. Ryhmien tavoitteet liittyvät usein lainsäädännön muokkaamiseen. Nämä ryhmät perustivat näkökulmansa sekä vaatimuksensa tieteelliseen näyttöön esimerkiksi ympäristömyrkkyjen vaaroista. Pohjoismaisuus oli vahvasti esillä juuri näissä ryhmissä ja keskustelua syntyikin kaikissa maissa pinnalla olevista asioista kuten vesakkomyrkkyjen käytöstä ja soiden ojittamisesta.

Kulttuuri-, kansanterveys- ja kasvatusryhmät olivat hyvin vaihtoehtoisia. Kyseenalaistaminen oli toki osa koko leirin teemoja, mutta nämä ryhmät olivat eniten new age -ajatteluun taipuvaisia.

Leirillä kyseenalaistettiin hallitseva maailmankatsomus, joka perustui teolliselle kasvulle. Tilalle tarjottiin vaihtoehtoista näkemystä elämästä, mikä ohjasi ei-materiaalisiin arvoihin ja yhteisöllisyyteen. Nostamalla elämäntapakysymykset ensisijaisiksi tehtiin henkilökohtaisesta poliittista. 1970-luvulla kaikki tämä oli vielä uutta, vaikka leirillä käyty keskustelu vaikuttaakin tänä päivänä osittain naivilta.

Vähemmän puhetta, enemmän säpinää

Inkoon leirin aikaan suomalaisessa vaihtoehtoliikkeessä kaivattiin vähemmän turinaa ja enemmän säpinää. Tärkeintä oli toimia, ja tämä henki näkyi myös Inkoon leirillä.

Inkoon leirin merkitystä voidaan arvioida tärkeän vuorovaikutusverkoston ja sen synnyttämän solidaarisuuden sekä me-hengen kautta. Tulevaisuuden agendan suunnittelun lisäksi Inkoon leiri toimi tiedotuskanavana ja mobilisoijana.

Ryhmähengen ja uusien identiteettien merkitys oli osallistujille valtava. Heidi Hautala kirjoitti leiristä Uuden Ajan Aurassa (4/79) seuraavalla tavalla:

”Paras osoitus leirin onnistumisesta oli, että monet eivät tunnistaneet itseään Inkoosta palattuaan. Elämä ennen ja jälkeen ympäristöleirin ovat monelle kaksi kokonaan eri asiaa. Tavoitteet saavutettiin ja ylitettiin, näin vain kävi. Elämys ei voi olla itseisarvo, tai päämäärä vaan väline, joka mahdollistaa sitkeän ja vakavan työskentelyn.  Se on työnteon voima ja innoittaja. Ilman innoitusta ei synny elävää liikettä. Ympäristöleirin merkitys nähdään vasta siitä, mihin se saa ihmiset ryhtymään.”

Ja toimeen myös tartuttiin, kun Inkoon leirillä muotoiltua ohjelmaa ryhdyttiin toteuttamaan. Yksi esimerkki leirin perinnöstä on ympäristö- ja kuluttajajärjestöjen, partiolaisten ja Marttaliiton yhteinen paperiliike, joka keskittyi paperinkierrätyksen edistämiseen. Kuluttaja-asiat nousivat muutenkin keskiöön kierrätysliikkeen toiminnassa ja ekokauppojen muodossa seuraavalla vuosikymmenellä. Politiikassa suurimmat muutokset näkyivät ympäristölainsäädännössä, kuten koskia suojelevan lainsäädännön tehostumisessa.

Olli Tammilehto arvioi leirin merkitystä seuraavalla tavalla:

”Se oli uutta aatteellista kehitystä, jollain hyvin perustavalla taholla. Mutta se vaikeus sen hahmottamiseen on ehkä se, että se edusti potentiaalia, tai mahdollisuutta siihen uuteen, joka ei välttämättä koskaan erityisen hyvin toteutunut. […]. Jossain toisessa olosuhteessa, tai toisenlaisessa tilanteessa leiri nähtäisiin historian valossa alkuna jollekin uudelle poliittiselle voimalle, mutta koska sellaista ei oikeastaan tullut, niin sitä on vaikeampi hahmottaa, koska eihän sellaista kyseenalaistamista, tai sivilisaatiokritiikkiä […] ole vihreiden piirissä ollenkaan.”

Kukin katsoo leirin merkitystä ja vaihtoehtoliikkeen saavutuksia oman elämän kokemuksien kautta. Erään toisen näkemyksen mukaan vaihtoehtoliikkeen potentiaali ja energia johti lopulta vakiintuneeseen parlamentaariseen toimintaan ja vihreän puolueen syntyyn. Niin tai näin, vihreä vaihtoehtoliike on jatkanut elämäänsä myös puolueen syntymisen jälkeen. Tämä on tapahtunut usein hiljaisesti ja ilman suurempaa huomiota ihmisten omissa pienissä projekteissa ja elämäntapavalinnoissa.

 

Kirjallisuusluettelo:

Jokinen, Pekka; Järvikoski, Timo: Ympäristösosiologian ja ympäristöpolitiikan perusteita. Artikkeli teoksessa Ympäristönsuojelu ja yhteiskunta. Toim. Gustafsson. Vammala 1997.

Mickelsson, Rauli: Suomen Puolueet: historia, muutos ja nykypäivä. Tampere 2007.

Sundell, Pekka (toim.): Ympäristö, yhteiskunta ja elämäntapa – Resursbevarande, samhälle och livsstil. Helsinki 1980.

Ympäristökysymys – Ympäristöuhkien haaste yhteiskunnalle. Toim. Massa ja Sairinen. Helsinki 1991.

Ks. myös Yle Elävä arkisto ohjelmasta Terveisiä Lepakkoluolasta ”Radioreportaasi” (9.3.1980) ja ohjelmasta Kulttuuriraportti ”Remonttia Porkkalankadulla” (21.10.1979).

Inkeri Halme: Ympäristö, yhteiskunta ja elämäntapa – Vuoden 1979 Inkoon pohjoismainen ympäristöleiri osana vihreää vaihtoehtoliikehdintää, pro gradu –tutkielma (2013).  Tutkielmassa selvitetään miksi leiri järjestettiin, kuka sen järjesti, kuka sille osallistui ja mitä siellä tehtiin. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan leirin ideologista ja historiallis-yhteiskunnallista viitekehystä. Aineistona on käytetty leiristä julkaistua leiriraporttia, haastatteluja, arkistolähteitä, laajaa tutkimuskirjallisuutta, sekä lehtiartikkeleita sanoma- ja pienlehdistä.

Inkeri Halme

Inkeri Halme on valtiotieteiden maisteri. Hän on tehnyt lopputyön Inkoon pohjoismaisesta ympäristöleiristä poliittisen historian oppiaineeseen Turun yliopistossa. Hän on kasvanut Kiskon kommuunissa, jossa useat eri vaihtoehtoliikkeissä toimineet ihmiset kohtasivat toisiaan.