Vihan ja inhon internet

Iiris Suomela arvosteli Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon sarjakuvateoksen ”Vihan ja inhon Internet”, joka kuvaa verkkovihaa ja antaa ohjeita sen käsittelyyn.

Vihan ja inhon internet alkaa eläinten maailmaan sijoittuvalla prologilla, jossa pupu kulkee kadulla ja sanoo ääneen, että pupujen pitäisi saada samasta työstä samaa palkkaa kuin kissojen. Ohikulkevat eläimet kuulevat pupun ja hyökkäävät hänen kimpuunsa. Punaisen ja violetin sävyillä väritetty kohtaus päättyy kukkien kehystämään faktalaatikkoon: ”Seuraavilla sivuilla tapaat joukon ihmisiä, joita yhdistää kaksi asiaa: he ovat naisia tai naisiksi oletettuja – ja heillä on mielipide.”

Teos on jaettu neljään osaan. Intensiivistä esipuhetta seuraavassa ensimmäisessä osassa nettivihan kohteeksi päätyneet naiset kertovat kokemuksistaan ja tavoistaan käsitellä vihaa. Toisessa osassa taas ääneen pääsevät tutkijat ja nettivihan torjumiseen erikoistunut poliisi. Tämän jälkeen esitellään vihaajat, jotka tekijät jakavat kahteen kategoriaan: sadistisen huvin tai ymmärtämättömyyden vuoksi trollaaviin ja toisaalta aikuisiin ihmisiin, joille omalla nimellä allekirjoitetut vihaviestit näyttäytyvät legitiiminä tapana ajaa omia poliittisia tavoitteita. Lopuksi kirja ohjeistaa nettivihan käsittelyyn ja nostaa esiin erilaisia tapoja auttaa verkkovyörytyksen kohteeksi joutuneita.

Teoksen tunnelma on tiivis alusta loppuun asti, oli kyse sitten vihan kohteeksi joutuneiden tarinoista tai nettivihatilastojen esittelystä. Myös asiakeskeiset osiot etenevät omakohtaisten puheenvuorojen ja haastattelujen kautta. Emmi Niemisen vesivärein maalatut eläväiset sarjakuvat kuljettavat lukijaa läpi miltein parinkymmenen eri naisen tai naisoletetun haastattelun. Kirjan toinen tekijä, toimittaja Johanna Vehkoo kuvaa kirjan loppupuheessa teosta sarjakuvajournalismiksi: jokainen sarjakuva perustuu haastatteluihin ja tiukkaan faktantarkistukseen, mutta kuvituksen kanssa on käytetty luovuutta. Ratkaisu tuo nettivihan lukijan iholle. Teoksen kuvissa haastatellut kulkevat läpi arjen, juhlan ja mielikuvitusympäristöjen samalla, kun he kertovat kokemuksistaan ja ajatuksistaan.

Kirjan sivuilla esimerkiksi MV-lehden kaatokampanjan aloittanut Hanna Huumonen kertoo vihavyöryn kohteena olemisesta ja kulkee samalla läpi arjen ja juhlan. Visuaaliset ratkaisut alleviivaavat nettivihan läpitunkevaa ja toisteista luonnetta: vihaviestikuplat ympäröivät Huumosen, kun hän kävelee kuntosalilta kotiin läpi lumisateen. Kun Huumonen kuuntelee puhelinvastaajaansa kertyneitä viestejä langan päässä masturboivilta miehiltä, kosteat roiskeet tihkuvat tummanpuhuvan vesivärikuvan rajojen yli seuraavan ruudun puolelle.

Vappuna tapahtunutta häirintää kuvittavat kuvat Huumosesta keskellä juhlien väkijoukkoa ylioppilaslakki päässä. Hän kertoo ottaneensa sairaslomaa verkkovihan aiheuttaman uupumuksen vuoksi. Samalla teksti kuvien välissä kertoo, että vappuna joku lähetteli useiden lehtien toimituksiin pornografisia kuvia, joihin oli liitetty Huumosen kasvot.

Juuri raakuuden ja journalistiselle etiikalle tärkeän tarkkuuden välillä tasapainottelussa piilee Vihan ja inhon internetin suurin vahvuus ja samalla suurin heikkous: kaikessa rehellisyydessään kirja on todella intensiivistä luettavaa.  Teoksen sivuille tunkeutuvat säännöllisesti suorat sitaatit vihaviesteistä, mikä terävöittää kirjan viestiä mutta tekee lukemisesta miltein sietämätöntä. Tekijöiden mukaan sitaatteihin päädyttiin juuri nettivihaa kohdanneiden kokemusten rankkuuden kunnioittamiseksi. Mielikuvituksellisen kuvituksen myötä teos onnistuu erinomaisesti vihavyöryjen intensiivisyyden kuvaamisessa.

Sosiaalisessa mediassa aktiiviselle feministille teos on pysäyttävä.

Sosiaalisessa mediassa aktiiviselle feministille teos on pysäyttävä. Lukeminen muistuttaa voimakkaasti nettivihavyöryjen alle joutumisesta – niistä hetkistä kuntosalin pukuhuoneessa, lumisella bussipysäkillä tai keskellä juhlia, kun löytää itsensä selaamassa Twitterin tai Facebookin vihaviestien läpi, vaikka tietää, ettei vihan pitäisi antaa tunkeutua elämän jokaiseen hetkeen. Muu maailma pysähtyy ympärillä, kun tuntemattomien, yleensä anonyymien ihmisten raivo hyökyy näytöltä keskelle omaa elämää. Juuri tätä tunnetta Niemisen ja Vehkoon sarjakuvajournalismi kuvaa tarkasti – melkein niin kivuliaan tarkasti, että teoksen mukaansatempaavasta tunnelmasta huolimatta sitä on vaikea lukea kerralla kovin pitkään.

Rankan aiheen intensiivisestä käsittelytavasta huolimatta Vihan ja inhon internet onnistuu olemaan myös hauska ja koskettava. Internetin peikot kuvataan ihmistä suurempina satuhahmoina, jotka kutistuvat ruudun toisella puolella kyhjöttäviksi tavallisiksi miehiksi joutuessaan perustelemaan toimintaansa. Suloiset eläinhahmot ilmestyvät paikalle, kun kirjaa varten haastateltu rikosylikomisario ei halua esiintyä omilla kasvoillaan.

Ahdistuksen lisäksi kirja onnistuu herättämään voimakasta solidaarisuutta nettivihaa kokeneita kohtaan. Kuvitus tuo haastatellut ja heidän kokemansa vääryydet todella lähelle, mikä herättää voimakkaan halun asettua heidän puolelleen. Erityisesti kirjan viimeinen osio alleviivaa lukijan roolia nettivihaan puuttumisessa. Sosiaalisessa mediassa kuka tahansa voi osoittaa olevansa vihaa vastaan, ja kirja antaakin todella käytännönläheisiä vinkkejä onnistuneeseen puuttumiseen.

Vehkoo kirjoittaa aivan teoksen lopuksi, että hän on välttänyt kirjassa kuvattujen naisten ja naiseksi oletettujen kuvaamistaan uhreina. ”He ovat joutuneet systemaattisen häirinnän kohteiksi, mutta kieltäytyneet uhrin asemasta. Heitä ei ole hiljennetty”, Vehkoo kirjoittaa. Intensiivisten vihavyörykuvausten läpi kahlaamisen jälkeen teoksen päätössanojat herättävät toivorikasta kapinahenkeä. Sukupuolittunut, erityisen voimakkaasti vähemmistöihin kohdistuva nettiviha pyrkii työntämään muut kuin miehet sivuun yhteiskunnallisesta keskustelusta, jolloin tärkeintä on olla antamatta periksi. Nettivihaan puuttumisen lisäksi teos kertoo juuri vihavyörystä selviämisestä.

Vihan ja inhon internet läpivalaisee yhtä 2010-luvun synkimmistä yhteiskunnallisista ilmiöistä, jonka ymmärtämisen on syytä kuulua jokaisen internetin käyttäjän yleissivistykseen. Siksi Vihan ja inhon internet on äärimmäisen arvokas puheenvuoro, jonka uskon ja toivon nousevan klassikon asemaan seuraavien vuosien aikana.

Iiris Suomela on Vihreiden nuorten puheenjohtaja, Tampereen kaupunginvaltuuston varapuheenjohtaja ja aktiivinen internet-feministi. (Kuva: Salla Merikukka)