Vallan linnakkeet muutoksessa

Kirja-arvostelu, Mari K. Niemi, Tapio Raunio & Ilkka Ruostetsaari (toim.): Poliittinen valta Suomessa. Vastapaino: Tampere 2017.

Mari K. Niemen, Tapio Raunion ja Ilkka Ruostetsaaren toimittama Poliittinen valta Suomessa kuvaa ansiokkaasti poliittisen vallan jakautumista nykyajan Suomessa sekä nykyiseen tilanteeseen johtanutta kehitystä. Teos käy läpi itsenäisyyden aikana tapahtuneita muutoksia poliittisten instituutioiden ja toimijoiden valtasuhteissa, mutta keskittyy erityisesti kolmen viime vuosikymmenen kehityskulkuihin. Kirjan keskeisiä kiinnekohtia ovat 1980–luvulta alkaen tehdyt perustuslain muutokset ja Suomen jäsenyys Euroopan unionissa. Teos koostuu kahdestatoista eri tutkijoiden kirjoittamasta luvusta, jotka käsittelevät poliittisen vallan jakautumista Suomessa eri näkökulmista. Viimeisessä luvussa teoksen toimittajat tekevät yhteenvedon aikaisemmissa luvuissa kuvatuista suomalaisen vallankäytön muutoksista ja esittävät varovaisia ennustuksia mahdollisista tulevaisuuden kehityskuluista.

Vahvat ja vakaat enemmistöhallitukset ovat keskittäneet valtaa eduskunnassa hallitukselle ja erityisesti pääministerille

Samat päälinjat ovat esillä useammissa teoksen luvuissa. Presidentin valta on vähentynyt ja eduskunnan ja puolueiden valta vahvistunut. Samalla vahvat ja vakaat enemmistöhallitukset ovat kuitenkin keskittäneet valtaa eduskunnassa hallitukselle ja erityisesti pääministerille. Myös EU–jäsenyys ja politiikan kansainvälistyminen ovat lisänneet hallituksen ja pääministerin valtaa. EU–jäsenyys on lisäksi vahvistanut virkamiesten asemaa suhteessa poliitikkoihin. Niin perustuslain uudistukset kuin Suomen EU–jäsenyys ovat myös lisänneet oikeuslaitoksen valtaa. Voidaankin puhua politiikan oikeudellistumisesta. Oikeus asettaa politiikalle aiempaa tiukempia rajoitteita ja samalla oikeuslaitoksen poliittisluontoinen harkintavalta lakien tulkinnassa on lisääntynyt. Tämä politiikan oikeudellistumisen teema olisi kenties ansainnut jopa oman lukunsa teoksessa.

Äänestäjien samaistuminen puolueisiin ja aktiivinen osallistuminen niiden toimintaan ovat heikentyneet viime vuosikymmeninä. Samalla valta puolueissa on keskittynyt puoluejohdolle ja eduskuntaryhmälle. Kenttäväen ja puolueaktiivien valta on puolestaan heikentynyt. Kirjoittajat toteavat poliittisen osallistumisen muuttuneen Suomessakin kohti yleisödemokratiaa, jossa kansalaiset ovat aktiivisten toimijoiden sijaan pikemminkin puolueiden viestinnän kohde ja politiikan sivustaseuraajia. Tähän huolestuttavaan kehityskulkuun puolueiden tulisikin kiinnittää entistä enemmän huomiota. Poliittinen osallistuminen on myös voimakkaasti eriytynyttä. Korkeammin koulutetut ja hyvätuloiset osallistuvat matalammin koulutettuja ja pienituloisia enemmän. Tämä näkyy varmasti myös poliittisen vallan jakautumisessa ja etenkin päätösten sisällössä, mitä olisi teoksessa voinut analysoida enemmänkin. Myös sukupuolten tasa-arvon toteutumiseen politiikassa on vielä matkaa, vaikka edistystä onkin tapahtunut.

Politiikan medioituminen, eli politiikan toimijoiden mukautuminen median toimintaan on huomattavasti lisännyt puheenjohtajien merkitystä puolueissa. Puolueet käyttävät aiempaa suuremman osan resursseistaan viestintään ja mediassa käytävään keskusteluun vaikuttamiseen. Samalla puolueiden puheenjohtajien persoonan ja esiintymistaitojen merkitys korostuu. Politiikan voidaankin katsoa vahvasti henkilöityneen. Elina Noppari ja Mari K. Niemi kuitenkin huomauttavat luvussaan, että median valtaa politiikassa myös liioitellaan. Vaikka media pystyy tehokkaasti vaikuttamaan poliittisen keskustelun sisältöön, se vaikuttaa vain vähän varsinaiseen poliittiseen päätöksentekoon eduskunnassa.

Kansalaiset ovat aktiivisten toimijoiden sijaan pikemminkin puolueiden viestinnän kohde ja politiikan sivustaseuraajia

Vihreästä näkökulmasta erityisen kiinnostava on Maija Mattilan kirjoittama luku, jossa hän vertailee tuolloin ministereinä toimineiden Ville Niinistön (vihr.), Heidi Hautalan (vihr.) ja Jan Vapaavuoren (kok.) viestintää Talvivaaran kaivoksen ympäristö- ja talousongelmista käydyssä keskustelussa. Luku kuvaa hyvin sitä, miten ministerit joutuvat poliittista valtaa käyttäessään toimimaan erilaisten odotusten ja roolien ristipaineessa. Ministerit ovat aina puolueidensa edustajia ja poliitikkoja, mutta samalla myös ministeriöiden johtajina jossain määrin osa valtion hallintoa. Mattilan luku osoittaa, että jopa saman puolueen ministerit voivat julkisessa keskustelussa asemoida itsensä kovin eri tavoin. Siinä missä Niinistö asemoi itsensä ympäristöministerinä kansalaisten edustajaksi ja vetosi näiden oikeustajuun, Hautala esiintyi valtion omistajaohjauksesta vastaavana ministerinä enemmän etäisenä valtionhallinnon edustajana.

Vaikka Mattilan luku on kirjan mielenkiintoisimpia, sen olisi voinut selkeämmin liittää kirjan teemaan eli poliittiseen valtaan Suomessa. Nyt se jää valitettavasti hieman muista luvuista irralliseksi. Joitain muitakin lukuja olisi voinut selvemmin liittää nimenomaan poliittisen vallan teemaan. Teoksessa esiteltyjen kehityskulkujen merkitystä olisi voinut paremmin havainnollistaa vaikkapa useammilla esimerkeillä siitä, miten vallanjaon muutokset ovat näkyneet poliittisten päätösten sisällössä. Vaikka tällaisia havainnollistavia esimerkkejä toki käytetään, niitä olisi kaivannut jonkin verran lisää. Teos myös keskittyy ymmärrettävistä syistä hyvin vahvasti valtion ja Euroopan tason vallankäyttöön, jolloin paikallistaso jää vähemmälle huomiolle. Kunnissa tapahtuneet vallankäytön muutokset sekä valtion ja kuntien välinen suhde olisivatkin mielestäni ansainneet enemmän käsittelyä.

Takakansitekstin mukaan Poliittinen valta Suomessa sopii oppikirjaksi korkeakouluihin ja käsikirjaksi niin politiikassa toimiville kuin sitä seuraaville. Kyse onkin ennemmin tieteellisestä teoksesta kuin populaariksi tarkoitetusta tietokirjasta. Tästä huolimatta teos on selkeä ja varsin helppolukuinen. Kovin viihteellistä tai mukaansa tempaavaa ilmaisua lukijan ei kuitenkaan kannata odottaa, vaan esitystapa pysyy vankasti tieteellisenä alusta loppuun.

Jokaiselle politiikan parissa toimivalle tai siitä kiinnostuneelle teos antaa hyvän kuvan niistä puitteista, joissa politiikkaa Suomessa tällä hetkellä tehdään

Poliittinen valta Suomessa on tervetullut ja kaivattu yleisesitys suomalaisen politiikan viime vuosikymmenien suurista kehityslinjoista. Olisikin toivottavaa, että se saavuttaisi myös laajemman yleisön. Politiikan tutkimuksen opiskelija saa teoksesta hyvän kuvan siitä, miten tieteenalalla puhututtavat kansainväliset kehityskulut näkyvät Suomessa. Teos myös havainnollistaa miten valtio-opin teorioita sovelletaan kotimaisen käytännön politiikan tutkimiseen ja ymmärtämiseen. Jokaiselle politiikan parissa toimivalle tai siitä kiinnostuneelle se puolestaan antaa hyvän kuvan niistä puitteista, joissa politiikkaa Suomessa tällä hetkellä tehdään, sekä arvokkaita vertailukohtia menneisyyteen. Suosittelenkin kirjaa erityisen lämpimästi puolueiden ja kansalaisjärjestöjen aktiiveille, politiikan toimittajille ja poliitikoille. Varsinkin jokaisen uuden kansanedustajan kannattaa lukea teos heti vaalikauden alkuun.

Ville Tynkkynen

Kirjoittaja on tamperelainen valtio-opin maisteriopiskelija ja vihreä opiskelija-aktiivi, jonka kiinnostuksen kohteita ovat erityisesti poliittinen filosofia ja aatehistoria.