Uusin Maailman tila -raportti pohtii kasvun rajoja

Wordwatch-instituutti: Maailman tila 2012 – Kohti kestävää hyvinvointia. Gaudeamus 2012.

Rio de Janeirossa aloitellaan parhaillaan YK:n kestävän kehityksen konferenssia. Samalla tulee kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun YK järjesti – niin ikään Riossa – Ympäristön ja kehityksen maailmankonferenssin. Tuolloin sovittiin ilmastonmuutosta koskevasta puitesopimuksesta ja solmittiin kansainvälinen biodiversiteettisopimus.

Samaan aikaan oli myös kulunut 20 vuotta vuoden 1972 Tukholman ympäristökokouksesta. On selvää, että kahdenkymmenen vuoden syklit planeetan kannalta elintärkeistä päätöksistä ovat auttamattomasti liian pitkiä. Tämä todetaan myös Worldwatch-instituutin tuoreessa Maailman tila 2012 -raportissa. Planeettamme tarvitsee kipeästi apua, mutta ihmiskunta käyttäytyy kuin olisi olemassa maapallo 2.0 jolle siirtyä, kun nykyinen planeetta on ajettu loppuun.

Taloudella on merkittävä sija Maailman tila 2012 -raportissa. Eikä suotta, sillä juuri kestämätön, luonnonvaroja tuhlaava talousjärjestelmä ja siihen kytkeytyvä materialistinen kulutuskulttuuri ovat ympäristökriisin ytimessä. Talous on aiheena kahdessa raportin avausartikkelissa, joiden kirjoittajat ovat molemmat raportin päätoimittajia ja Worldwatch-instituutin johtajia. Michael Renner kirjoittaa artikkelissaan vihreästä taloudesta, joka on myös Rio+20 -konferenssissa keskeisenä aiheena. Erik Assadourian pureutuu puolestaan degrowth-termillä tunnettuun kohtuutalouteen, jonka painotus eroaa vihreästä taloudesta suhteessaan talouskasvuun. Kohtuutalouden viesti on selvä: planeetan pelastamiseen tarvitaan vihreää taloutta järeämpiä keinoja; talouskasvusta on osattava luopua.

Ylikulutuksesta kohtuutalouteen

Kohtuutaloudella tarkoitetaan lyhyesti sitä, että luovutaan talouskasvun tavoitteesta itseisarvollisena päämääränä. Olennaista on ymmärtää, että jollei talouskasvua aleta purkaa hallitusti ja harkiten, tulee lasku tapahtumaan joka tapauksessa nopeasti ja rytinällä.

Assadourian toteaa artikkelissaan ilmastonmuutoksen myötä lisääntyvien ympäristökriisien heikentävän väistämättä talouskasvua ympäri maailmaa. Ilmastonmuutoksen taloudellisia vaikutuksia käsittelevä Sternin raportti vuodelta 2007 on todennut, että taloudellinen hyvinvointi voi heiketä ilmastonmuutoksen vaikutuksesta 5-20 prosenttia henkeä kohti – mitä enemmän ilmasto lämpenee, sitä enemmän on edessä ongelmia.

Eikä nykytilanne näytä hyvältä: Maapallon keskilämpötilan on ennustettu nousevan kriittisenä pisteenä pidetyn kahden asteen sijasta jopa neljä astetta vuoteen 2060 mennessä – ei siis vuoteen 2100 mennessä kuten aiemmin on uskottu. Keskilämpötilan muutos neljällä asteella olisi katastrofi ihmiskunnalle niin ekologisesti, inhimillisesti kuin taloudellisestikin.

Assadourian kirjoittaa, että maailmantaloutta pitäisi kutistaa ainakin kolmanneksella, sillä ekologisella jalanjäljellä mitattuna ihmiskunta kuluttaa tätä nykyä 1,5 maapallon verran luonnonvaroja vuosittain. Suomalaisten osalta maapalloja kuluu 3-4 kappaletta vuosittain. Teollisuusmaiden osuus potista on tietenkin suurin, sillä samaan aikaan kun taloutta pitäisi supistaa, olisi maailman köyhimmän väestökolmanneksen kyettävä lisäämään kulutustaan yltääkseen edes kohtuulliseen elintasoon.

Tässä piilee myös kohtuutalouden ja vihreän talouden merkittävä ero: siinä missä vihreässä taloudessa hyväksytään talouskasvu, kunhan se on kytketty irti luonnonvarojen kulutuksesta, eivät kohtuutaloutta vaativat usko tämän olevan mahdollista.

Ylikehittyneiksi kutsutuissa teollisuusmaissa vaurauden ja kehityksen yhteys on kadonnut jo aikoja sitten. Suurimmat ylikulutuksen ongelmat liittyvät ympäristöä pahiten kuormittaviin syömiseen, asumiseen ja liikkumiseen. Nämä ovat myös elämänalueita, joissa kulutustottumusten muuttaminen ympäristön kannalta kestävälle tasolle on kenties vaikeinta; totutut tavat ovat juurtuneet syvälle. Päättäjien ja yritysten on vaikutettava voimakkaasti kuluttajien valintoihin ja kyettävä muuttamaan kulutuskeskeistä arvomaailmaa perinpohjaisesti.

Miten muutos tapahtuu?

Kestävien elämäntapojen tielle tarvitaan monenlaisia ohjauskeinoja. Assadourian huomauttaa, että lopulta ohjauskeinot ovat monelta osin samoja kuin millä tuetaan kiihtyvää kulutusta, mutta vain päinvastaiseen suuntaan.

Hallitusten miljarditukiaiset pitäisi suunnata kestävämpien ja terveellisempien hyödykkeiden tuottamiseen, ja verotuksen tulisi suosia esimerkiksi vuokra- ja omistusasumista pienissä ja energiatehokkaissa asunnoissa. Yritykset voisivat hinnoittelulla ja erilaisilla terveys- ja ympäristökriteereillä ohjata kulutusta järkevämpään suuntaan. Myös sosiaaliset liikkeet kuten Slow Food -liike ja ympäristöjärjestöt ovat tärkeässä asemassa uudenlaisten kulutustottumusten edistäjinä.

Sekä Renner että Assadourian käsittelevät laajalti verotusta keinona tasaisempaan tulonjakoon, kuluttamisen ohjaukseen ja ympäristöä pilaavan toiminnan ehkäisyyn. He muistuttavat, että tasaisemman tulonjaon ja oikeudenmukaisemman verotuksen yhteiskunnat ovat korkeammalla YK:n inhimillisen kehityksen indeksillä mitattuna. Esimerkiksi rahoitusmarkkinavero ja tiukemmat ympäristöverot olisivat tehokkaita veroja, joilla voitaisiin yhtäältä estää uusia ympäristökatastrofeja ja toisaalta sopeutua lämpimämpään ja epävarmempaan maailmaan.

Verottaa voisi myös markkinoita ja mainontaa niin, että ohjausvaikutus ehkäisisi epäterveellisten ja kestämättömien hyödykkeiden mainontaa ja valmistusta. Assadourian huomauttaa uusien verotulojen olevan välttämättömiä, jotta valtioilla löytyisi riittävästi rahaa epävakaan ilmaston aiheuttamiin sääkatastrofeihin. Esimerkiksi vuonna 2011 Yhdysvaltoja koetteli ennätykselliset 12 sääkatastrofia, joiden 52 miljardin kustannuksiin ei oltu varauduttu juuri mitenkään.

Yhtenä keinona kohti kohtuutaloutta esitetään työajan lyhentämistä, jolloin työtä riittäisi useammalle ja liikaa kuluttavien kulutus supistuisi. Samalla vapautuisi aikaa kestävään ja kiireettömämpään elämään. Myös työntekijöiden lomia ja äitiys- ja vanhempainvapaita voitaisiin pidentää. Assadourian viittaa myös sosiologi Juliet Schorin moninaisuuden talouden käsitteeseen, joka on keinoiltaan ja tavoitteiltaan lähellä kohtuutaloutta. Uudenlaisessa talousmallissa työaikaa olisi lyhennetty, yhteisasumisen lisätty ja kotitalouksia olisi rohkaistu omaan ruoantuotantoon. Esimerkkejä jo toimivista malleista ovat muun muassa naapurustoryhmät, ruokapiirit ja siirtymäkaupunkiliike (Transition Towns), jossa luodaan yhteyksiä yhteiskunnan eri osa-alueiden välille tarkoituksena vähentää energian kulutusta sekä tukea paikallista taloutta ja ruoantuotantoa. Virallisia siirtymäkaupunkeja on tällä lähes 400 kaikkiaan 34 maassa.

Riittääkö vihreä talous?

Vihreällä taloudella tarkoitetaan pääsääntöisesti vähähiilistä, luonnonvaroja säästävää ja sosiaalisesti tasapuolista taloutta. Vihreässä taloudessa siirryttäisiin fossiilisiin polttoaineisiin perustuvasta taloudesta uusiutuviin energiamuotoihin, energia- ja resurssitehokkuuteen ja kestävämpiin kulutus- ja tuotantotapoihin. UNEP:n mukaan ”talouden vihertäminen ei tarvitse merkitä kasvun laantumista. Vihreä talous voi päinvastoin toimia kasvun veturina sekä synnyttää työpaikkoja ja hävittää köyhyyttä.” Koska talouskasvua ei ole vielä kyetty irrottamaan luonnonvarojen käytöstä, katsovat kohtuutalouden kannattajat, ettei vihreä talous ole riittävä kestävän tulevaisuuden luomiseen.

Vihreän talouden ja kohtuutalouden vertailun tekee kuitenkin ongelmalliseksi vihreän talouden määritelmä. Teollisuusmailla, nousevilla talouksilla ja kehittyvillä mailla on keskenään hyvin erilaisia käsityksiä siitä, mitä vihreä talous pitää sisällään. Uhkana on että vihreälle taloudelle käy terminä samoin kuin kestävälle kehitykselle, jonka varjolla on vain jatkettu ympäristöä pilaavaa toimintaa. Kuitenkin, useat kohtuutalouden nimissä vaadittavista toimista ovat sellaisia, jotka ovat myös vihreää taloutta liputtavien mukaan kannatettavia – ja välttämättömiä.

Renner painottaa Toimiva vihreä talous -artikkelissaan, että vihreä talous merkitsee radikaalia muutosta vallitsevaan talousjärjestelmään. Renneriä lainaten, ”vihreä kehitys näyttää maapallon rikkaan väestönosan silmissä väistämättä erilaiselta kuin se näyttää niistä köyhistä, jotka tavoittelevat vaurautta, tai niistä, jotka tyytyvät köyhyyteen. […] Kestävä maapallo ei ole mahdollinen ilman sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Tämä merkitsee, että rikkaiden pitää vähentää materiaalien ja hyödykkeiden kulutusta.”

Vihreän talouden radikaali muutos olisi markkinavoimien täysimääräinen valjastaminen ekotehokkaan ja sosiaalisesti oikeudenmukaisen tulevaisuuden rakentamiseen. Mutta muutos tarkoittaisi myös liikaa kuluttavien materialistisen kulutuksen rajua leikkaamista. Tässä tullaan lähelle kohtuutalouden vaatimuksia.

Sopiikin kysyä, kumpi on ekokatastrofin ehkäisyssä järkevämpää: vihreän talouden kritiikki ja kohtuutalouden sinnikäs vaatiminen sen tilalle, vai vihreän talouden ja kohtuutalouden yhdistävien tekijöiden määrätietoinen edistäminen? Tärkeää ainakin olisi, ettei juututtaisi semantiikkaan vaan keskityttäisiin ratkaisuihin, jotka molemmat leirit voivat hyväksyä: akuutteihin poliittisiin toimiin päästöjen vähentämiseksi, jotta pahimmalta ekokatastrofilta vältyttäisiin. Näihin toimiin tarvitaan vahvaa politiikkaa, johon päättäjät toivottavasti Rio+20 –kokouksessa sitoutuvat. Sillä ei ole olemassa maapallo 2.0:a.

Kirjallisuutta

Global Footprint Network 2008: The Ecological Footprint Atlas 2008

New Economics Foundation 2008: A Green New Deal, London.

Schor, Juliet 1999: The Overspent American: Why We Want What We Don’t Need, Harper Perennial, New York

Sustainable Europe Research Institute, GLOBAL and Friends of the Earth Europe 2000: Overconsumption? Our Use of the World’s Natural Resources, September 2000.

Transition Network -verkkosivut: www.transitionnetwork.org 

U.N. Environment Programme (UNEP) 2011: Towards a Green Economy: Pathways to Sustainable Development and Poverty Reduction.

WWF, Global Footprint and Zoological Society of London 2011: Living Planet Report 2012 – Biodiversity, biocapacity and better choices 

Taru Anttonen on toiminut vuodesta 2014 Vihreän Tuuman vt. päätoimittajana. Hän työskentelee ajatuspaja Vision koordinaattorina ja tutkijana. Aiemmin hän on toiminut mm. opintokeskus Vision suunnittelijana ja Naisasialiitto Unionin pääsihteerinä. Koulutukseltaan Anttonen on sosiologi (YTM).