Sulassa sovussa

Mitkä ovat arktisen alueen todelliset turvallisuusuhat, kysyy tutkija Teemu Palosaari puheenvuorossaan.

Mikään ei ole turhauttavampaa kuin arktisen alueen turvallisuuden tutkiminen. Se johtuu kahdesta sitkeässä olevasta väärinkäsityksestä, joita vastaan tutkijaparka joutuu kerta toisensa jälkeen vänkäämään. Ensinnäkin, toisin kuin liki jokaisessa arktista aluetta käsittelevässä jutussa väitetään, käynnissä ei ole kilpajuoksu, jossa Jäämeren rannikkovaltiot kahmivat alueita ja luonnonvaroja itselleen. Näin ollen ilmassa ei ole myöskään sotilaallista jännitettä, joka olisi purkautumassa taisteluna Pohjoisnavasta tai uutena kylmänä sotana. Toinen väärinkäsitys on se, että arktisen alueen merkittävin ympäristöuhka olisi vuoto öljynporauslautalta tai öljytankkerin karilleajo. Ei, kyse isommista asioista.

Sallikaa minun selittää. Arktisella alueella sijaitsee 13 prosenttia maapallon jäljellä olevista, vielä valjastamattomista öljyvaroista. Kaasun suhteen vastaava luku on 30. Näissä numeroissa on voimaa. Tälläkin hetkellä eri puolilla Jäämerta käynnissä on sekä merenpohjan kartoittamista että koeporauksia. Pitää tietysti paikkansa, että lisääntyvä poraustoiminta toisi lisää uhkia herkälle arktiselle luonnolle. Sen vuoksi energiayhtiöt esittelevätkin mielellään ympäristöteknisiä ratkaisuja ja monitorointijärjestelmiä, joilla vuodot ehkäistään, haitat torjutaan ja riskit minimoidaan. Samaan aikaan myös arktisten valtioiden yhteistyötä öljyvahinkojen torjuntavalmiudessa sekä lento- ja meripelastusyhteistyössä on kehitetty. Pohjoiseen halutaan entistä turvallisempi toimintaympäristö niin energiayhtiöille, kuljetusliikenteelle kuin turismillekin. Tämä kaikki, vaikka olennaista onkin, kuitenkin siirtää huomion pois suuremmasta turvallisuuskysymyksestä, joka ilmastonmuutoksen vuoksi väistämättä liittyy arktisiin öljy- ja kaasuvaroihin.

Tärkein ympäristöuhka liittyy numeroon 2. Ilmastonmuutoksen hillinnässä globaaliksi tavoitteeksi on asetettu lämpötilan nousun hillitseminen kahteen asteeseen esiteollisesta tasosta. Ongelma kaikessa yksinkertaisuudessaan on, että jos tuo tavoite halutaan saavuttaa, uusia arktisia öljy- ja kaasuvaroja ei voi ottaa käyttöön. Uusien öljy- ja kaasukenttien käyttöönottamisen sijaan merkittävä osa nykyisistä varoista ympäri maapalloa tulee jättää käyttämättä. Entistä kiperämmän, ja oikeastaan synkän ironisen tilanteesta pohjoisessa tekee niin sanottu arktinen paradoksi. Saamme nimittäin lisää öljyä polttamalla sitä. Fossiiliset polttoaineet ovat lämmittäneet ilmastoa, minkä vuoksi jäätiköt ja merijää sulaa. Sulavan jään alta päästään käsiksi uusiin fossiilisiin varantoihin, joiden käyttö puolestaan lämmittää ilmastoa entisestään – ja sulattaa lisää jäätä. Arktisiin öljy- ja kaasuvaroihin liittyy siksi globaali ilmastoeettinen pulma. Vaikka niiden poraaminen ja kuljetus pystyttäisiinkin hoitamaan ympäristöystävällisesti, niiden polttamista ei.

Tämän hetken arktista politiikkaa seuratessa tulee kuitenkin olo, että arktisella alueella yritetään yhä kuitenkin saada numerot 13/30 ja 2 samaan yhtälöön. Se on mahdotonta. Ne ovat kuin kaksi magneetin pohjoisnapaa, ne hylkivät toisiaan.

Entä sitten se sotilaallinen turvallisuus? Eikö ole loogista olettaa, että niukkenevien luonnonvarojen maailmassa valtiot taistelevat öljy- ja kaasuvaroista kynsin ja hampain? Katsotaanpa karttaa. Jäämeren rannikkovaltioita ovat Kanada, Norja, Tanska/Grönlanti, Venäjä ja Yhdysvallat. (Ja jos islantilaisilta kysytään, niin myös Islanti.) Venäjällä rantaviivaa on ylivoimaisesti eniten. Vilkkaalla mielikuvituksella varustettu analyytikko saa toki sotilaallisen konfliktiskenaarion luotua maiden välille. Mutta itse asiassa arktinen alue on malliesimerkki siitä, miten kansainvälinen merioikeus toimii: hankitaan tieteellistä todistusaineistoa mannerjalustasta, toimitetaan se YK:lle, odotetaan ja saadaan lopulta suositukset siitä, kenelle merenpohja ja sen luonnonvarat kuuluvat, ja minkälaiset ovat muiden valtioiden oikeudet kyseisellä merialueella. Hieman kattavampi vilkaisu maailmankarttaan kertoo, että jännitteiden ja väkivallan puuttuminen tapaa olla harvinaista herkkua öljyntuotantoalueilla. On siis rannikkovaltioiden kansallisesta intresseissä pitää alue vakaana. Sen ne ovat yhdessä myös julistaneet. Suuret energiayhtiöt ovat nekin lobanneet vakaan, rauhanomaisen toimintaympäristön ja selkeiden aluerajojen puolesta.

Siis vielä kerran ei. Syttymässä ei ole sota arktisen alueiden luonnonvaroista. Päinvastoin, käynnissä on rauhanomainen, kansainväliseen oikeuteen nojaava prosessi, jossa YK:n avulla määritellään aluerajat sekä luonnonvarojen omistus. Ja toisen kerran ei: arktisen alueen suurin ympäristöuhka ei ole öljyvuoto porauslautalla tai tankkerista, vaan alueelta porattavan öljyn ja kaasun polttamisesta aiheutuvat ilmastovaikutukset. Ne sulattavat jäätä ja saattavat siinä sivussa sysätä kahden asteen ilmastotavoitteen ihmiskunnan ulottumattomiin.

Kirjoittaja on tutkijatohtori Tampereen yliopiston Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksessa TAPRI:ssa.