Sosiaalipolitiikka turvallisuuden edistämisessä

Yksi sosiaalisten järjestelmien tärkeimmistä rooleista on vakauden ja yhteiskunnan ennakoitavuuden edistäminen. Pohjoismaissa hyvinvointivaltio on sovittanut yhteen erilaisia intressejä, suojellut yhteiskunnan vakautta sekä edistänyt sosiaalista yhtenäisyyttä edullisemmin ja tehokkaammin kuin valvonta ja vahvat asevoimat.

Suuren laman ja toisen maailmansodan jälkeiset kolme vuosikymmentä olivat länsimaissa nopean taloudellisen kasvun ja vaurauden aikaa. Tämän jälkeen tapahtuneen kasvun hyödyt ovat kerääntyneet lähinnä niille, jotka jo valmiiksi voidaan laskea hyväosaisiksi. Kasvava eriarvoisuus on kuitenkin ravisuttanut kehittyneiden yhteiskuntien perusteita: se on uhannut niiden vakautta ja luonut yleistä epävarmuutta turvallisuustilanteen kehityksestä niin Euroopassa kuin muuallakin maailmassa.

Brexitin ja Trumpin valinnan jälkeen 2016 läntisen maailman johtavat poliittiset kommentoijat ovat yksimielisesti syyttäneet tapahtumista globalisaatiota. Taloudellinen globalisaatio, jota digitaalinen vallankumous on tukenut, on auttanut satoja miljoonia ihmisiä nousemaan äärimmäisestä köyhyydestä esimerkiksi Kiinassa ja Intiassa. Samalla kehittyneiden maiden keskiluokan asema on heikentynyt, kun sitä on kohdannut palkkojen kehityksen pysähtyminen sekä kasvavat tulo- ja varallisuuserot. Digitaalinen talous syö sekä teollisuus- että konttorityöpaikkoja, ja luo näin laajaa epävarmuutta ja pessimismiä tulevaisuutta kohtaan.

Iso-Britannia ja Yhdysvallat ovat päättäneet irtautua globaalista yhteistyöstä ja keskittyä sisäisiin ongelmiinsa. Provinsialismin nousu vaarantaa maailmanlaajuiset pyrkimykset löytää ratkaisuja kohtaamiimme ongelmiin aina ilmastonmuutoksesta joukkotuhoaseisiin. Euroopassa taipumus priorisoida paikallisia ja kansallisia huolenaiheita koko Eurooppaa koskevien ongelmien kustannuksella heikentää ajatusta eurooppalaisesta yhtenäisyydestä. Onko näihin ongelmiin löydettävissä ratkaisua, jonka avulla tulevaisuudennäkymät muuttuisivat toiveikkaiksi?

Inklusiiviset instituutiot ja sosiaalinen luottamus

Kaksi vaikutusvaltaista taloustieteilijää, Daren Acemoglu ja James Robinson, esittävät kirjassaan Miksi maat kaatuvat (2012), että minkä tahansa yhteiskunnan menestys tai kaatuminen riippuu siitä, millaiset instituutiot se on kehittänyt. Ekstraktiiviset instituutiot, joissa pieni joukko tekee parhaansa käyttääkseen hyväksi muuta väestöä ja luonnonvaroja, johtavat ennen pitkää tuhoon, kun taas inklusiiviset instituutiot, joissa koko väestö osallistuu hallinnan prosessiin, takaavat pitkäaikaisen menestyksen.

Turvallisuuden suhteen inklusiiviset instituutiot eivät keskity vain kansalliseen ja alueelliseen, vaan myös inhimilliseen turvallisuuteen. Avainkysymys on siten se, millä tavalla inklusiivisia instituutioita rakennetaan globalisoituneessa maailmassa. Pohjoismaat, joiden talous on pienimuotoista ja avointa, ovat erityisen haavoittuvaisia ulkoisille ja negatiivisille shokeille. Koska näiden pienten maiden mahdollisuudet kontrolloida globalisaatiota ovat rajalliset, ne ovat luoneet instituutioita suojelemaan kansalaisiaan taloudellisten ja sosiaalisten kriisien kohdatessa. Nämä instituutiot rakentavat osaltaan turvallisuutta ja luottamusta.

Sosiaalinen luottamus on olennaista inklusiivisten instituutioiden kehittymiselle. Tämä johtuu siitä, että toisiinsa luottavat ihmiset kykenevät tekemään yhteistyötä yhteisten asioiden eteen, mikä lisää taloudellista kasvua. Ajatuksella siitä, että sosiaalinen luottamus on tärkeää sosiaaliselle ja taloudelliselle kasvulle, on juuret syvällä taloudellisessa ajattelussa. Luottamus, kuten Francis Fukuyama ja Robert Putnam esittävät, mahdollistaa kaupallisen, vapaan markkinoiden yhteiskunnan syntymisen. Keskeisen argumentin mukaan yhteiskuntien menestys on riippuvainen luottamuksen siteistä, jotka auttavat yhteiskuntia kukoistamaan.

Tässä yhteydessä luottamus ja tunne henkilökohtaisesta turvallisuudesta ovat erittäin tärkeitä.

Korkean luottamuksen maissa ihmiset luottavat sekä toisiinsa, että kansallisiin instituutioihin.

Tämä on hyvän kehä: oikeudenmukaiset instituutiot luovat luottamusta ja luottamus luo oikeudenmukaisia instituutioita.

Sosiaalinen luottamus on yhteyksissä myös verotukseen. Ihmiset ovat halukkaita maksamaan korkeita veroja silloin, kun voivat olla varmoja valtion käyttävän varat tarpeellisin kohteisiin, ja että varoja hallinnoiviin tahoihin voi luottaa. Sosiaalisena pääomana luottamus antaa yhteiskunnille paremmat ja tehokkaammat mahdollisuudet kerätä resursseja ja suorittaa erilaisia tehtäviä aina kouluruokailun tarjoamisesta erämaiden suojeluun.

Pohjoismaiden inklusiivisten instituutioiden luomisen keskeinen ainesosa on ollut luottamus. Pohjoismaiden ero muihin alueisiin on se, että valtiot ovat onnistuneet kasvamaan tarpeeksi vahvoiksi estääkseen itsensä valjastamisen vain tiettyjen joukkojen etujen valvontaan. Siten valtio on kyennyt tekemään suunnitelmia ja päätöksiä, jotka keskittyvät kollektiiviseen ja kansalliseen hyvään, eikä vain tiettyjen ryhmien saavuttamaan hyötyyn. Pohjoismaat loivat myös hyvin aikaisessa vaiheessa toimivan paikallisdemokratian, joka on yhteydessä keskushallintoon ja sen koordinoima. Lain kirjain sitoi kaikkia jopa poliittisen järjestelmän korkeimmilla asteilla.

1900-luvun alussa Pohjoismaat olivat eurooppalaisin mittarein katsottuna köyhiä maita. Asteittain, vahvistamalla julkisia instituutioita ja kannustaen yritteliäisyyteen, Pohjoismaiden joukko alkoi parantaa taloudellista suoritustaan, ja nykyisin maat kuuluvat maailman rikkaimpiin.

Universalismi

Teoriassa reilu yhteiskunta toimii niin, että kaikki sekä osallistuvat järjestelmän ylläpitoon että hyötyvät siitä. Hyvin pärjäävien tukijoiden ja köyhempien avunsaajien välillä ei ole kiilaa, eikä hyvinvointivaltiota vastaan hyökätä. Julkiset instituutiot huolehtivat jopa yhteiskunnan kaikkein köyhimmistä. Universalismi on lisäksi ihmisoikeuksien ilmentymä, jonka tavoitteena on hajottaa sosiaalisen hyvä- ja huono-osaisuuden periytyminen sukupolvelta toiselle niin, etteivät kenenkään mahdollisuudet elämässä olisi riippuvaisia vanhempien yhteiskunnallisesta asemasta.

Pohjoismaisen mallin perusajatus on tavoitella universaaleja hyvinvointivaltion linjoja, mikä tarkoittaa että julkiset ohjelmat ja palvelut on suunniteltu hyödyttämään jokaista maassa asuvaa. Monissa muissa maissa, esimerkiksi Keski-Euroopassa, samanlaiset järjestelmät perustuvat johonkin tiettyyn ammattiryhmään tai ihmiskategoriaan kuulumiseen, mikä on johtanut vahvaan ryhmien sisäisten etujen valvontaan sekä erimielisyyksiin niiden välillä.

Universalismi pitää yllä hyvän kehää. Vahvat julkiset instituutiot vahvistavat sosiaalista luottamusta, joka puolestaan edistää demokraattista osallistumista, lain kunnioittamista, sekä julkista tukea näiden samojen instituutioiden kehittämiselle.

Universalismiin liittyy myös tekninen etu: universaalien ohjelmien hallinnollinen kustannustehokkuus. Universaalien etujärjestelmien vahvuus, olivat ne sitten kiinteitä tai harkinnanvaraisia, on siinä että ne vähentävät ”toimintakuluja” työmarkkinoilla. Yksilöiden, yritysten ja liittojen ei tarvitse kuluttaa aikaa neuvotteluihin perusvakuutusten ja palveluiden kuten terveydenhoidon hankkimiseksi. Lisäksi ne edistävät liikkuvuutta ja joustavuutta työmarkkinoilla, sillä järjestelmän universaali luonne mahdollistaa sen, että työntekijä ei menetä saavutettuja etujaan siirtyessään työpaikasta toiseen.

Yksi yleisessä keskustelussa usein huomiotta jätetty näkökulma on se, että universaalien, kaikille yhtäläisten järjestelmien kannustinrakenne ja kustannusten kasvu on lähtökohtaisesti helpommin kontrolloitavissa kuin sirpaloituneiden järjestelmien vastaavat. Terveyskustannusten kasvu on hyvä esimerkki tästä: 1970-luvulta lähtien terveydenhoidon kustannukset ovat kasvaneet räjähdysmäisesti keskittämättömissä ja vakuutuspohjaisissa järjestelmissä kuten Yhdysvalloissa, kun taas hintojen nousu valtion järjestämässä terveydenhoidossa on ollut vaatimattomampaa.

Sosiaaliset investoinnit

Epätasa-arvo ei sinällään välttämättä ole epäreilua tai aiheuta levottomuutta yhteiskunnassa. Paljon riippuu siitä, millaiset mekanismit epätasa-arvoa aiheuttavat. Jotkut tekevät esimerkiksi enemmän töitä, kouluttautuvat tai käyttävät resurssinsa paremmin. On perusteltua, että jotkut ihmiset tienaavat enemmän kuin toiset. Mikäli kovalla työllä ei kuitenkaan pääse eteenpäin, ihmiset menettävät toivonsa ja alkavat kapinoida. Toisaalta taas monet kokevat, että globaalit markkinavoimat, joita kansallisvaltioiden on mahdotonta ohjata ja säännellä, vaarantavat heidän työllisyytensä ja elantonsa. Tämä keskustelu on meneillään monessa Euroopan maassa. Kansallisvaltio, ja vielä enemmän Euroopan unioni, on menettänyt osan uskottavuudestaan niiden silmissä, jotka näkevät oman ja lastensa mahdollisuuksien elämässä vähenevän. Tämä toimii kasvualustana populistisille liikkeille. Pettymys Eurooppa-projektiin, jota nämä liikkeet entisestään ruokkivat, estää Euroopan unionin toimintaa maailmanlaajuisten turvallisuusuhkien ehkäisemiseksi globaalilla areenalla.

Pohjoismainen strategia tätä tappiomielialaa vastaan on panostaminen inhimilliseen pääomaan ja riskienhallinnaltaan. Tämän sosiaalisen investointistrategian taustalla on ajatus siitä, ettei vakaata yhteiskuntaa saavuteta vain menoja kasvattamalla ja riskien kompensoinnilla, vaan tärkeintä on inhimillisen pääoman kasvattaminen.

Missä, milloin, ja kenelle synnyt, mitä ilmeisimmin määrää mahdollisuutesi elämässä.

Tämä aiheuttaa inhimillisen pääoman menetystä niille, jotka epäonnekseen syntyvät vähempiosaiseen perheeseen taloudellisen taantuman aikana tai alueille, joissa talous on sekaisin. Tai, kuten usein käy, yhdistelmään näistä kaikista. Koulutus ja sosiaaliset palvelut tähtäävät siihen, että kaikilla on mahdollisuus elää tyydyttävää elämää sosioekonomisesta taustasta ja maksukyvystä riippumatta.

Pohjoismainen sosiaalisten investointien strategia tunnistaa sosiaalisten investointiperiaatteiden panostukset ja niiden tulokset. Esimerkiksi tulevien äitien ravinnonsaanti raskauden aikana on ehto yhteiskunnan terveydelle. Universaali terveydenhoito vanhemmille ja vanhemmuustaitojen opettaminen terveellisen alun takaamiseksi jokaiselle lapselle ovat askeleita kohti hyvää ja reilua yhteiskuntaa. Varhaiskasvatus ja esiopetus ovat suuri sosiaalinen investointi, sillä lapsen tuleva menestys opinnoissa ja työelämässä riippuu niistä kognitiivisista ja ei-kognitiivisista taidoista, jotka lapsi on oppinut näiden kehitysvuosien aikana.

Mitä muihin investointeihin tulee, tulosten suhde tehtyihin panostuksiin on yleensä sitä isompi, mitä pidempiaikaisia investoinnit ovat. Esimerkiksi varhaiskasvatus saattaa antaa parempia tuloksia kuin vanhusten kuntoutus. Varhaisina vuosina tulokset ovat luonteeltaan pääosin kognitiivisia ja sosiaalisia, ja niiden määrä kasvaa vuosien mittaan.

Koulutuksellinen visio pohjoismaissa on, että heikompiosaisten perheiden lapset saavat yhtä hyvän koulutuksen kuin lapset, jotka ovat syntyneet parempiosaiseen perheeseen. Koulutusjärjestelmällä on iso rooli siinä, miten vahvasti lapset perivät vanhempiensa koulutustason. Koulutusjärjestelmän kantavana ajatuksena on siis tasoittaa tilannetta. Pohjoismaisen koulutusjärjestelmän perustavanlaatuinen filosofia on se, että kaikilla on oikeus koulutukseen.

Ruohonjuuritason koulutusjärjestelmät on valjastettu tehtävän suorittamiseen ja – kuten kansaneläkelaitoksessa – järjestelmän nimi (kansakoulu/folkskola) viittaa ajatukseen, että koko kansalla tulee olla yhtäläinen oikeus koulutukseen. Millään koulutustasolla, mukaan lukien yliopistot, ei ole käytössä lukukausimaksuja. Kaikki opiskelijat saavat apua elin- ja asumiskustannuksiin. Pohjoismainen koulutusjärjestelmä on suunnattu mahdollisuuksien tasa-arvoisuuden lisäämiseen. Näin saadaan koko kansan henkinen pääoma liikkeelle innovaatioiden ja taloudellisen kehityksen lisäämiseksi.

Pohjoismainen resepti

Pohjoismaat voivat näyttää esimerkkinä siinä, miten yhdistämällä sukupuolten välinen tasa-arvo, korkea työelämään osallistumisen aste ja syntyvyys, voidaan edistää turvallisuutta ja vakautta, samalla kun sosiaaliset investoinnit lapsiin edistävät inhimillisen pääoman kasvua ja lisäävät sukupolvien välistä liikkuvuutta.

On syytä painottaa, etteivät Pohjoismaiden korkeat sijoitukset erilaisilla ”paras maa” -listoilla, kuten YK:n Inhimillisen kehityksen indeksillä, suinkaan tarkoita sitä, että kaikki ongelmat olisivat ratkaistu. Pikemminkin se on osoitus siitä, että nämä maat kohtaavat samoja ongelmia kuin muutkin, mutta joillakin alueilla pienemmässä mittakaavassa. Esimerkiksi maahanmuuttajia kohtaan vihamieliset ja populistiset äärioikeistolaiset liikkeet nostavat kannatustaan myös Pohjoismaissa. Pohjoismaat kuitenkin jatkavat, eri tasoisesti, sosiaalisen yhteenkuuluvuuden varmistamista universaalien käytäntöjen avulla.

Pohjoismaista saatujen kokemusten keskeisin viesti on, että inklusiiviset instituutiot vahvistavat itse itseään. Demokratisaatio saattaa aiheuttaa paineita kohti kehittyneempiä ja inklusiivisempia julkisia instituutioita, mutta samalla julkiset instituutiot saattavat edesauttaa demokratisaatiota. Universaalit sosiaaliset käytännöt ovat hyvä keino lisätä ”me-henkeä” ja luoda sosiaalista yhteenkuuluvuuden tunneta väestön keskuudessa. Universaalit sosiaaliset käytännöt, johon kaikki osallistuvat, ja joista jokainen voi odottaa saavansa apua tarvittaessa, luovat vahvoja sosiaalisia siteitä sekä siltoja erilaisten yhteiskunnallisten kuilujen yli. Universalismi ei ole tärkeää vain sosiaalisen turvallisuuden ja perusoikeuksien näkökulmasta, vaan toimii myös tavaramerkkinä yhteiskunnalle, joka on reilu ja takaa yhtäläiset mahdollisuudet jokaiselle, taustasta huolimatta.

Universaalin ja ilmaisen peruskoulutuksen tulisi olla saatavilla jokaiselle, riippumatta sukupuolesta, yhteiskunnallisesta tai etnisestä taustasta. Sosiaali- ja terveydenhoitopalveluiden tulisi kuulua jokaiselle. Korkeatasoinen lastenhoito ja koulutuspalvelut antavat yhtäläiset mahdollisuudet kaikille lapsille. Kaikki ihmiset syntyvät vapaina. Tämä periaate asettaa normit koulutusjärjestelmälle aina varhaiskasvatuksesta aikuisten ja vanhusten koulutusmahdollisuuksiin saakka. Sosiaalisten instituutioiden ja koulutusjärjestelmien tulee toimia lääkkeenä epäoikeudenmukaisia rakenteita vastaan ja tarjota yksilöille mahdollisuudet ottaa täysi vastuu omasta elämästään. Onnistuessaan ne luovat sosiaalista luottamusta ja vakautta, mikä vuorostaan lisää kokonaisvaltaista turvallisuudentunnetta yhteiskunnassa.

Heikki Hiilamo (VTT, FT) on sosiaalipolitiikan professori Helsingin yliopistossa ja Kjell Nordstokke -professori Oslon VID Specialized -yliopistossa.

Olli Kangas (VTT) on professori ja yhteiskuntasuhteiden johtaja Kansaneläkelaitoksessa.