Soininvaara ja Linkola väittelivät vihreiden linjasta vuonna 1986

Vihreät joutuivat 1980-luvulla ottamaan kantaa Pentti Linkolan näkemyksiin perustettavan puolueen linjasta. Vihreät olivat syntyneet moninaisia tavoitteita ajaneiden vaihtoehtoliikkeiden pohjalta, kun taas Linkola katsoi luonnon- ja ympäristönsuojelun ajavan kaikkien muiden tavoitteiden yli. Historiantutkija Sari Aalto kuvaa Osmo Soininvaaran ja Linkolan ajatustenvaihtoa kirjassaan Vaihtoehtopuolue. Artikkeli on ote kirjasta.

Syksyllä 1986 käytiin vielä yksi näytös Linkolan suhteessa vihreään liikkeeseen. Soininvaara oli lähestynyt Linkolaa pyynnöllä, että he keskustelisivat yhteiskunnan muuttamisesta ja että nämä keskustelut julkaistaisiin. Soininvaaraa harmitti Linkolan epäasiallinen kohtelu vihreissä. Linkola suostui, ja niinpä Perusta ry ja WSOY julkaisivat ”pikapamflettina” Linkolan ja Soininvaaran kirjeenvaihdon vihreän yhteiskunnan mahdollisuuksista.

Linkolan ja Soininvaaran näkemysten taustalla olivat erilaiset käsitykset kansalaisten roolista. Linkola oli elitistisempi: hän ei uskonut enemmistön kykyyn tehdä muutos vaan katsoi, että tarvittiin tiettyjä kansalaisiin kohdistuvia sääntöjä ja valvontaa. Sosiaaliturvaa Linkola piti passivoivana. Soininvaara puolusti demokratiaa ja katsoi, että kansalaisten sijaan sääntely tuli suunnata organisaatioihin, joiden yksityinen etu vahingoitti yleistä etua. Hän pani toivonsa siihen, että länsimainen elämänmuoto ei tyydyttänyt ihmisiä. Pienet kulttuuriset murrokset voisivat levitä ”kuin tauti”. Soininvaara arvioi, että sosiaaliturvan puuttuminen vain lisäisi tuloeroja, rahataloutta ja talouskasvua.

Linkola ja Soininvaara olivat eri mieltä etenkin teknologian ja kierrätyksen tarjoamista mahdollisuuksista. Linkolalle teknologia oli kuin Pandoran lipas, eikä hän uskonut kierrätyksen viime kädessä hillitsevän luonnonvarojen käyttöä. Soininvaara halusi tyydyttävää elintasoa ekologisesti vastuullisella tavalla. Väestönkasvun suunta oli kuitenkin saatava käännettyä ja teknologian käyttö paremmin valvontaan.

Linkolan mielestä vihreän liikkeen tavoitteena tuli olla ihmiskunnan ja luomakunnan säilyttäminen tuhansien, miljoonien vuosien perspektiivissä. Liikkeen lähtökohdaksi hän määritteli elämänsuojelun kokonaisvaltaisen ohjelman toteuttamisen, joka edellytti irtautumista länsimaisen sivilisaation arvopäämääristä. Elämänlaadun pikkuparannukset voitaisiin hoitaa vanhoissakin puolueissa. Linkolan mielestä vihreiden ei tullut ryhtyä nuorisoliikkeeksi, sillä nuoret olivat vielä kypsymättömiä, kun taas vanhemmiten vastuullisuus korostui.

Soininvaara muistutti Linkolaa nuorten merkityksestä arvomuutokselle: ”mitä ylioppilaat tänään, sitä virkamiehet huomenna”. Soininvaara itse korosti olevansa pragmaattinen puurtaja, jota kiinnosti ennen kaikkea tie parempaan yhteiskuntaan, ei niinkään tuon yhteiskunnan kuvaileminen. Tietyssä mielessä Soininvaaran malli työajan lyhentämisestä ja kansalaisyhteiskunnan vahvistamisesta mahdollistaisi ihmisten asteittaisen elämänmuutoksen omaehtoiseen sosiaaliseen toimintaan. Tätä tietä voitaisiin edetä myös kohti Linkolan maatalousyhteiskuntaa, jos siihen suuntaan haluttaisiin mennä. Näin Soininvaara osoitti, että heidän näkemystensä oleellinen ero oli asteikolla pakko vastaan vapaaehtoisuus.

Helsingin Sanomissa Heikki Hellman määritteli Linkolan edustavan antimodernismia ja Soininvaaran (jälki)modernismia, jotka olivat kaksi vihreän liikkeen eri sävyä. Hellmanin mielestä vihreiden esiinmarssi oli tärkeä merkki läntisessä maailmassa käynnissä olevasta hiljaisesta arvojen kumouksesta. Vihreiden vaikutus todellakin ulottui kauas heidän oman piirinsä ulkopuolelle.

Pentti Linkola katsoi arvioineensa vihreän liikkeen väärin tavoiteohjelmaa kirjoittaessaan. Hän oli ajatellut liikkeen koostuvan pitkälti kaltaisistaan luonnonsuojelijoista, mutta vihreissä olikin monia eri teemoja ajavia ryhmiä. Linkola purki ajatuksiaan keväällä 1988 Suomen Kuvalehdessä. Hän kertoi kunnioittavansa Paloheimoa, Soininvaaraa, Könkkölää ja Komsia mutta katsoi heidän olevan poikkeusyksilöitä liikkeessä, jossa osa oli hänen mielestään kiinnostunut toisarvoisista kysymyksistä.

Linkolan ohjelman saama hämmentynyt vastaanotto osoitti, että vihreät eivät olleet todella miettineet, millaiseen elämäntapaan ja kulttuuriin elämän säilyttämisen vaatimus johtaisi. Soininvaara yritti ehkä tehdä oikeutta Linkolalle yhteisellä kirjalla. Siitä tuli kuitenkin varsin sopuisa. Linkolan elämäkerran kirjoittanut Riitta Kylänpää on todennut, että Linkola ei ollut tottunut keskustelemaan ajatuksistaan tieteellisesti vaan hänen kokonaisuutensa saattoi vain hylätä tai hyväksyä. 

Problematiikan tiivistivät vuoden 1986 viimeisessä Suomi-lehden pääkirjoituksessa Heidi Hautala ja Pekka Sauri: 

”Ongelma on siinä, että samalla kertaa on sekä kyettävä pitämään mielessä koko planeetan tulevaisuutta uhkaavat voimat [– –] että annettava yhä useammalle ihmisyhteisölle yhä enemmän valtaa määrätä omasta todellisuudestaan. 1900-luvun [– –] loppuvuosikymmenten suuri paradoksi: edellinen tavoite näyttäisi äkkiä katsoen vaativan vallan keskittämistä niille, jotka ovat tilanteen käsittäneet – kun taas jälkimmäinen perustuisi aukinaiseen dialogiin, kahlehtimattomaan prosessiin eri alakulttuurien ja totuuksien kesken.”

 

Kirjan voi tilata Visiosta.

Sari Aalto on historiantutkija, joka on kirjoittanut kirjan Vaihtoehtopuolue: Vihreän liikkeen tie puolueeksi (Into 2018).