Satu Hassi kehitysavun hierarkioista vuonna 1990

Artikkeli on julkaistu Vihreä Sivistysliitto ry:n Kosmos-lehdessä syksyllä 1990. Hassi viittaa tekstissä kokemuksiinsa  Vihreän Sivistysliiton ja Kehitysyhteistyön palvelukeskus Kepan järjestämässä ”Kestämmekö kehityksen” -seminaarissa 24.–26.8.1990.

Kirjailija Satu Hassi: Haluaisitko, että joku soittaisi ovikelloasi ja ilmoittaisi tulleensa kehittämään sinua?

Olin yhden päivän toisena puheenjohtajana ”Kestämmekö kehityksen” -seminaarissa. Yleisöstä huomautettiin, että olin ainoa sinä päivänä yleisön edessä esiintynyt nainen. Tämä asia vaivasi minua itseänikin.

Miesalustajien puheenvuoroista muodostui aika monitahoinen kuva tähänastisen kehitysavun tai kehitysyhteistyön kriisistä. Niitä kuunnellessa en voinut välttyä tunteelta, että kaikki puhuttu ilmentää jotain, joka on syvemmällä, nimittäin koko teollisen kulttuurin ja elämäntavan kriisiä. Kehitysavun ongelmat ovat yksi ilmaus meidän kulttuuriamme ohjaavan näkemyksen umpikujasta ja myös meidän kulttuurimme vallankäyttötavan kriisistä.

Nämä asiat puolestaan ovat kovastikin yhteydessä sisäistämiimme sukupuolirooleihin, mutta ei siitä nyt enempää.

Teksti on julkaistu Vihreän Sivistysliiton Kosmos-lehdessä syksyllä 1990 numerossa, jossa pohdittiin mitä on kehitys.

Yksi asia, joka läpäisee kulttuurimme sisäistämän ajattelutavan niin syvästi, ettemme useimmiten tule sitä edes ajatelleeksi, on näkemys, jonka mukaan maailma on hierarkkisesti järjestynyt. Taivas on ylempänä maata, ihminen on ylempänä eläintä ja kasvia, mies ylempänä naista (tärkeämpi, viisaampi), aikuinen ylempänä lasta, rikas ylempänä köyhää, johtaja ylempänä alaista, eurooppalainen kulttuuri (ja sen satelliitit Amerikassa ja Australiassa) ylempänä maailman muita kulttuureita, valkoinen rotu ylempänä muita rotuja, opettaja ylempänä oppilasta, kristinusko ylempänä muita uskontoja, henki ylempänä ruumista, kone ylempänä ihmistä, ainakin alamaista, mittarin lukema ja tilastonumero ylempänä alamaisen tunteita.

Tästä seuraa, että on itsestään selvästi hyvän tekemistä levittää eurooppalaista teollista kulttuuria sinne missä se ei vielä vallitse. Tämä on niin itsestään selvää, että ei tarvitse edes ottaa selvää siitä mitä muualla ennestään on.

Kun muita kulttuureja sitten ryhdytään sormeilemaan ja niiden mukainen elämäntapa tehdään mahdottomaksi ja hävitetään, emme edes tiedä mitä on menetetty. Eikä sillä ole väliä, sehän on alempaa.

Eurooppalainen kulttuuri toteuttaa käskyä: lisääntykää ja täyttäkää maa. Me eurooppalaiset emme enää lisäänny synnyttämällä, me halveksimme niitä, jotka lisääntyvät synnyttämällä. Me lisäännymme levittämällä eurooppalaisen kulttuurin onnelaa niihin maihin, jotka eivät onnestamme vielä ole osallisia. Ja me lisäännymme paisuttamalla kulutustamme.

Hierarkkiseen ajatteluun kuuluu, että ylempi tietää, mitä alempi tarvitsee.

Annammepa me sitten käskyjä tai jalomielistä apua, alemmilta ei ole tarpeen kysyä, mitä he elämältään haluavat ja mitä he toivovat. Me tiedämme sen kysymättäkin: he haluavat tulla sellaisiksi kuin me, aivan kuin täällä meillä köyhät on saatu haluamaan tulemista rikkaan kaltaiseksi.

Myös kotopuolessa tavallisille kansalaisille (alamaisille) tarkoitettuja palveluita suunnitellaan kuin imbesillihoitoa: kohteilta ei kysytä mitä he tarvitsevat ja haluavat. Esimerkki: noin kolme neljäsosaa Tampereen kaupungin bussien aikuisista matkustajista on naisia. Liikennelaitoksen asioista päättävään lautakuntaan valittiin kaikkien aikojen ensimmäinen nainen vuonna 1985. Hän oli samalla lautakunnan ainoa jäsen, joka kulki bussilla.

Jos Tampereen kaupungissa bussiliikenteestä päättävät ihmiset, jotka eivät itse kulje bussilla, tulos ei takuulla ole paras mahdollinen. Sen ei kuitenkaan tarvitse olla katastrofaalinen. Mutta jos tansanialaisen kylän kehittämisestä päättävät ihmiset, joilla ei ole omakohtaista tuntumaa elämään, jota he ryhtyvät sormeilemaan, tulos voi olla katastrofi.

Miltäpä sinusta itsestäsi tuntuisi, jos jonain kauniina päivänä ovikelloasi soittaisi attasheasalkkuinen mittapukuherra, kannettava tietokone ja kenkäpuhelin kainalossa ja ilmoittaisi tulleensa kehittämään sinua? Itse asiassa tiedämme kokemuksesta, miltä se tuntuu, olemmehan jokainen avanneet oven ihmiselle, joka ilmoittaa tulleensa pelastamaan sielumme. Hän on oikeassa olostaan aivan yhtä vakuuttunut kuin kehitysinsinööri.

Myös sukupuolten hierarkia toistuu kehitysavussa. Klassinen esimerkki: miehiä koulutetaan traktorin käyttäjiksi alueilla, joilla maanviljelyksestä ovat vuosituhansien ajan vastanneet naiset. Tai miehiä koulutetaan vesipumppujen huoltajiksi alueilla, joilla vettä kantavat naiset.

Tässäkin seminaarissa on puhuttu paljon väestöräjähdyksestä. Helvi Sipilä kertoi kerran YK:n konferenssissa, jossa aiheesta keskusteltiin. Arvo- ja vaikutusvaltaisia miehiä toinen toisena jälkeen nousi puhumaan viisaita. Lopulta Helvi nousi ja sanoi: ”Minusta kyllä tuntuu, että myös naisilla on jotain tekemistä lisääntymisen kanssa.”

On jotain aika kamalaa siinä, että monien tutkimusten mukaan kehitysmaiden naisilla on enemmän lapsia kuin he itse he itse haluaisivat, mutta väestöohjelmien toteuttaminen tuntuu silti kovin vaikealta. Jos naiset haluaisivat pienempiä lapsikatraita kuin he synnyttävät ja jos syntyvyyden säännöstely samaan aikaan on yksi kehitysohjelmien tärkeimpiä asioita, missä vika? Kuka on välissä? Ja miksi?
Nainen, joka synnyttää liudan lapsia, jotta voisi omassa yhteisössään elää arvostettuna yksilönä, ei ole yhtään sen tyhmempi kuin suomalainen, joka ympäröi itsensä roinalla, jotta voisi omassa yhteisössään elää arvostettuna yksilönä. Kulutusräjähdys on vähintään yhtä vaarallinen asia kuin väestöräjähdys. Molempien torjuminen on vaikeaa, koska kyse on kulttuurin sisäistämistä toimintamalleista.

Kaikkien kehitysprojektien vetäjien pitäisi aivan ensimmäiseksi perehtyä siihen elämään, jota he haluavat kehittää. Eikä vain perehtyä, vaan eläytyä. Mutta eläytymiskykyhän on ominaisuus, joka meidän kulttuurissamme kuuluu naisille. Se on meidän hierarkioissamme paljon laskutaidon alapuolella. Eikä sitä opeteta niissä opinahjoissa, joissa koulitaan tulevia kehitysinsinöörejä ja kehitysmaadiplomaatteja.

Tässä seminaarissa on kiistelty myös siitä, tuleeko varoja käyttää ”humanitaarisiin” kohteisiin vai ei. Jos luovumme siitä ajatuksesta, että meidän kulttuurimme on muita ylempi, voimme hyvin pitää ”humanitaarista” apua myös todellisena kehitysapuna. Kun humanitaarinen apu poistaa akuutin kriisin, nälän, kodittomuuden, sairauden tms, se antaa ihmisille perusvalmiuden ruveta toiminaan omin päin.
Ja mitä vikaa on siinä, jos kehitysmaiden ihmiset kehittyvät omin päin, piittaamatta meidän malleistamme?

Summa summarum: En usko kehitysavun olevan todellista apua ennen kuin sen antajat oppivat suhtautumaan kriittisesti myös omaan kulttuuriinsa ja ovat valmiita tässä mielessä ja muutenkin kuuntelemaan niitä ihmisiä, joita he haluavat ”kehittää”.

Satu Hassi on vihreä kansanedustaja ja kirjailija. Hän on ollut kansanedustajana vuosina 1991–2004 ja 2015- sekä Euroopan parlamentin jäsen vuosina 2004–2014.