Sateenkaariperheet, lasten oikeudet ja ”luonnoton” lisääntyminen

Sukupuolineutraalia avioliittoa ja niin sanottuja sateenkaariperheitä on vastustettu lasten oikeuksiin ja hyvinvointiin vedoten. Argumentin esittäjien mukaan lapsilla on oikeus omiin biologisiin vanhempiinsa ja sukupuolineutraali avioliitto rikkoo tätä oikeutta hyvin perustavalla tavalla. Esimerkiksi kasvatuksen professori Tapio Puolimatka(2014) kirjoittaa sukupuolineutraalin avioliiton loukkaavan lapsen oikeutta kasvaa perheessä, jossa hän saa rakentaa identiteettiään läheisessä vuorovaikutuksessa biologiseen isäänsä ja äitiinsä.

Sukupuolineutraalin avioliiton vastustajat myös korostavat usein, että lapsen paras kasvuympäristö on hänen biologisen isänsä ja äitinsä perheessä (Puolimatka 2014; Gallagher 2012; Girgis yms 2012). Homoavioliittojen vastustajien mukaan empiiriset tieteet osoittavat, että mikäli lapsi kasvaa ilman toista biologista vanhempaansa, hänen kehityksensä vaarantuu. Usein tällaiset väitteet on asetettu kyseenalaisiksi. Sukupuolineutraalin avioliiton puolustajat huomauttavat yhteiskuntatieteissä vallitsevasta yksimielisyydestä, jonka mukaan samaa sukupuolta olevien parien hoivassa kasvaneet lapset eivät eroa eri sukupuolta olevien parien lapsista esimerkiksi psykologialtaan tai koulumenestykseltään (Adams & Light 2015).

Julkisessa keskustelussa ei kuitenkaan yksimielisyyttä asiasta ole saavutettu. Sekä niin sanottuja sateenkaariperheitä tukevia että niitä vastustavia tutkimuksia kohtaan on kohdistettu aiheellistakin kritiikkiä. Tässä kirjoituksessa tarkoitukseni on kuitenkin osoittaa, että sukupuolineutraalista avioliitosta ja samaa sukupuolta olevien parien oikeudesta lapsiin käytävän keskustelun kannalta on lähes merkityksetöntä, onko samaa sukupuolta olevien vanhempien perhe yhtä hyvä, parempi vai huonompi kasvuympäristö lapselle kuin eri sukupuolta olevien biologisten vanhempien perhe.

Sukupuolineutraalin avioliiton vastustajien esittämä ”lapsilla on oikeus” -argumentti on kovin epämääräinen. Useimmiten sillä kuitenkin tarkoitetaan, että on väärin mikäli samaa sukupuolta olevat pariskunnat hankkivat lapsia ”luonnottomasti” eli ilman yhdynnässä saavutettavaa hedelmöittymistä. Siis on väärin, jos homoparit hankkivat lapsia keinohedelmöityksen tai adoption kautta.

Keinohedelmöitys

Homoavioliiton vastustajien mielestä lapsen hankkiminen keinohedelmöityksen avulla on väärin, sillä siinä rikotaan lapsen oikeutta hänen biologisiin vanhempiinsa (esim. Puolimatka 2014: 44–46). Näin ymmärrettynä myös heteroparien lasten hankkiminen vieraita sukusoluja käyttämällä on väärin, sillä luonnollisesti lapsen side hänen biologisiin vanhempiinsa tulee silloinkin rikotuksi. Argumentti ei siis oikeastaan ole argumentti sukupuolineutraalia avioliittoa vaan keinohedelmöitystä vastaan. Suomessa samaa sukupuolta olevat naisparit voivat myös jo nyt hankkia lapsia keinohedelmöityksellä, vaikka sukupuolineutraali avioliitto ei vielä ole mahdollinen. Toisaalta esimerkiksi Ranskassa keinohedelmöitys ei ole mahdollista, vaikka homoseksuaalit voivat avioitua.

Perinteisten ydinperheiden puolustajat ovat joskus huomauttaneet siitä ristiriidasta, että nainen –itsellinen tai lesbosuhteessa oleva – haluaa oman geneettisen lapsen, mutta samalla hän on valmis riistämään lapselta hänen geneettisen isänsä (esim. Sariola 2007: 49–50). Toisin sanoen jos juuri biologinen suhde omaan lapseen on tärkeää, eikö biologinen suhde omaan isään ole myös tärkeää?

Voidaan kuitenkin väittää, että näillä asioilla on olennaista eroa. Naisen vaihtoehdot ovat kärsiä lapsettomuudesta tai hankkia lapsi keinohedelmöityksellä. Lapselle vaihtoehdot ovat elää ilman isää tai olla lainkaan ilman elämää. Kyseinen lapsihan ei voisi syntyä mihinkään muuhun perheeseen, sillä kyseinen lapsi syntyy äitinsä munasolusta.

Olemassa olemattomuus ei varmastikaan voi olla lapsen edun mukaista – ainakaan silloin, kun elämä on elämisen arvoista. Myös konservatiivit, jotka vastustavat sukupuolineutraalia avioliittoa ja lasten kasvamista sateenkaariperheissä, uskovat elämän olevan parempi vaihtoehto kuin ei elämää. Juuri konservatiivithan vastustavat esimerkiksi vaikeasti kehitysvammaisten sikiöiden abortointia tai vastasyntyneiden erittäin vakavasti sairaiden lasten eutanasiaa, vaikka olisi selvää, että lapsen elämä tulee olemaan lyhyt ja täynnä kärsimystä. Heidän mukaansa jokainen lapsi on ainutkertainen oma yksilönsä, jolla on oikeus elämään riippumatta siitä, millaista tuo elämä tulee olemaan.

Vastaanväittäjä epäilemättä toteaisi, että vaikka kehitysvammaisia sikiöitä ei tulisi abortoida, ei silti ole oikein tehdä lapsista tarkoituksella kehitysvammaisia. Näin ollen vääryys myös keinohedelmöityksessä on siinä, että tietoisesti ja tarkoituksella luodaan isättömiä lapsia.

Ei ole kuitenkaan lainkaan selvää, että tämä vasta-argumentti onnistuisi osoittamaan keinohedelmöitystä vääräksi. Ensinnäkin vääränä tulisi pitää myös matalatuloisten tai kouluttamattomien ihmisten lasten hankintaa keinohedelmöityksellä, sillä silloinkin tietoisesti luodaan lapsia, joiden elämä ei ole yhtä hyvää kuin muiden keskimäärin. Vanhempien tulotasohan vaikuttaa lapsen koulumenestykseen, psykologiaan ja muihin tekijöihin, joihin vanhempien sukupuolen oletetaan myös vaikuttavan.

Toiseksi, vääryyden tulee joka tapauksessa kohdistua johonkuhun. Jos vahingoitamme sikiötä raskausaikana ja teemme sikiöstä tarkoituksella vammautuneen, teemme epäilemättä väärin kyseistä sikiötä ja tulevaa henkilöä kohtaan; riistämme häneltä oikeuden terveeseen elämään. Sen sijaan jos nainen tai lesbopariskunta hankkii lapsen keinohedelmöityksellä, ei kyseisen lapsen vaihtoehtona ole syntyä ehjään heteroperheeseen biologisen isänsä luo. Hänelle toinen vaihtoehto on syntymättä jääminen. Häneltä ei siten ole riistetty mahdollisuuksia parempaan elämään, sillä hänelle toisenlainen elämä ei ole koskaan ollut edes mahdollista. Tuntuisi omituiselta, että voisimme tehdä väärin sellaista henkilöä kohtaan, jota ei edes olisi olemassa, jos tekisimme häntä kohtaan oikein.

Adoptio

Sukupuolineutraalia avioliittoa vastustetaan usein siitä syystä, että se tulee todennäköisesti lisäämään adoptioiden määrää samaa sukupuolta oleville pareille ja on syitä olettaa, että samaa sukupuolta olevien parien muodostama perhe ei ole lapselle optimaalinen kasvuympäristö (Smith 2013).

Perheen ulkopuolisessa adoptiossa merkityksellistä on nähdäkseni adoptiota odottavien lasten ja adoptiota haluavien (hetero)vanhempien välinen lukumääräsuhde. On kaksi vaihtoehtoa: joko adoptiota odottavia lapsia on enemmän kuin adoptiota haluavia eri sukupuolta olevia pareja tai sitten lapsia on heitä vähemmän.

Jos adoptiota odottavia lapsia on enemmän kuin adoptiota haluavia eri sukupuolta olevia pareja ja adoptoitavan lapsen on parempi olla samaa sukupuolta olevan parin hoivassa kuin kokonaan ilman vanhempia (kuten useimmat sukupuolineutraalin avioliiton vastustajat myöntävät), adoptio samaa sukupuolta oleville pareille parantaa lapsen asemaa ja on siten moraalisesti oikeutettu. Onhan varmasti parempi, että lapsella on ”edes” samaa sukupuolta olevat vanhemmat kuin ei vanhempia lainkaan, vaikka eri sukupuolta olevien biologisten vanhempien tiedettäisiinkin olevan paras vaihtoehto.

Jos adoptiota odottavia lapsia on vähemmän kuin adoptiota haluavia eri sukupuolta olevia pareja ja adoptoitavan lapsen on parempi olla eri sukupuolta olevan parin kuin samaa sukupuolta olevan parin hoivassa (kuten sukupuolineutraalia avioliittoa vastustavat väittävät), adoptiolapset sijoitetaan eri sukupuolta oleville pareille, jotta he saavat mahdollisimman hyvän kasvuympäristön.

Jälkimmäisessäkin tapauksessa sukupuolineutraali avioliitto ja siihen kuuluva adoptiomahdollisuus samaa sukupuolta oleville pareille on moraalisesti oikeutettu, sillä se ei muuta adoptiolasten tilannetta millään tavalla; adoptiolapsia ei yksinkertaisesti riitä homopareille, mutta homoavioliitto parantaa niiden samaa sukupuolta olevien parien asemaa, jotka haluavat avioitua.

Todellisuudessa adoptioprosessissa tietysti arvioidaan useita tekijöitä, joiden perusteella adoptiosta päätetään. Vaikka eri sukupuolta olevien parien perhe olisi lähtökohtaisesti soveltuvampi adoptiolapsen sijoitusperheeksi kuin samaa sukupuolta olevien parien perhe, ei kaikissa yksittäistapauksissa näin ole. Jokin yksittäinen samaa sukupuolta oleva pariskunta voi olla soveltuvampi adoptiolapsen vanhemmiksi kuin jokin yksittäinen eri sukupuolta oleva pari. Parhaan mahdollisen kasvuympäristön löytäminen lapselle jää jatkossakin adoptioviranomaisten arvioitavaksi. Näin ollen samaa sukupuolta olevat vanhemmat voivat saada adoption kautta lapsen myös siinä tapauksessa, että adoptiolapsia on vähemmän kuin adoptiota haluavia eri sukupuolta olevia pareja. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että lapselle annettaisiin vähemmän hyvä vaihtoehto kuin mitä on tarjolla, sillä näin toimittaisiin ainoastaan siinä tilanteessa, että kyseinen samaa sukupuolta oleva pari olisi paras mahdollinen sijoitusperhe kyseiselle lapselle.

Johtopäätökset

Sukupuolineutraali avioliitto, samaa sukupuolta olevien parien adoptiomahdollisuus sekä keinohedelmöitys ovat lasten oikeuksien kannalta moraalisesti perusteltuja. Homoavioliittojen hyväksyminen joko parantaa niiden lasten asemaa, joille ei riitä eri sukupuolta olevia kasvattajia, tai adoptiolapsia ei yksinkertaisesti riitä homopareille, jolloin pelko lasten kehityksen vaarantumisesta on tarpeeton riippumatta siitä perustuuko se tosiasioihin vai ei.

Keinohedelmöitys vieraita sukusoluja käyttämällä ei puolestaan ole moraalisesti väärin, sillä keinohedelmöityksessä maailmaan luodaan lapsi, jonka elämä ei kenties ole täydellistä tai yhtä ”normaalia” kuin muilla, mutta jonka elämä kuitenkin on elämisen arvoista. Se on paras elämä, jonka kyseinen lapsi, yksilöllinen ihminen, voi saada.

Sukupuolineutraalin avioliiton vastustaminen lapsiargumentilla ei siis ole järkevää. Sukupuolineutraali avioliitto ja samaa sukupuolta olevien parien lasten hankkiminen ”luonnottomasti” ovat moraalisesti oikeutettuja ja filosofisesti perusteltuja lasten kannalta, sillä lapsen asema joko paranee, pysyy ennallaan tai lapselle annetaan elämä, jota hänellä ei muuten olisi lainkaan.

Jos avioliiton tarkoitus on lasten oikeuksien ja hyvinvoinnin turvaaminen – kuten sukupuolineutraalin avioliiton vastustajat olettavat – silloin avioliiton tarkoitus on varmastikinkaikkien lasten hyvinvoinnin turvaaminen, ei ainoastaan niiden lasten, jotka kasvavat eri sukupuolta olevien vanhempien perheissä.

Lähteet

Adams, Jimi & Ryan Light (2015): “Scientific consensus, the law, and same sex parenting outcomes”. Social Science Research 53, 300–310.

Gallagher, Maggie (2012): “The Case Against Same-Sex Marriage”. Teoksessa Corvino, J. & Gallagher M. (2012). Debating Same-Sex Marriage. Oxford University Press, New York. 91–178.

Girgis, Sherif, Ryan T. Anderson & Robert P. George (2012): What is Marriage? Man and Woman: A Defense. Encounter Books, New York.

Puolimatka, Tapio (2014): Lapsen ihmisoikeus: Oikeus isään ja äitiin. Suunta-Kirjat, Ryttylä.

Sariola, Heikki (2007): “Tavoitteena isättömyys – biologinen isyys hyökkäysten kohteena”. Teoksessa Kotro, A. & H. Sepponen (toim.) (2008). Mies vailla tasa-arvoa. Tammi, Helsinki. 40–51.

Smith, Nathanael (2013): The Verdict of Reason – Why Gay Marriage Cannot be The Real Deal and Should Not Be Recognized by The Law. Nathanael Smith.

Joona Räsänen on filosofian maisteri ja valtiotieteiden ylioppilas, joka tekee sukupuolineutraalia avioliittoa käsittelevää pro gradu -tutkielmaa käytännöllisen filosofian oppiaineessa. Aiemmin Räsänen on kirjoittanut muun muassa ajatuspaja Liberalle ja Suomen Perusta -ajatuspajalle.