Puolue Nyt

Puolueita kritisoidaan nyt ahkerasti demokratian puutteesta. Vihreissä on tehty merkittäviä uudistuksia avoimemman osallistumisen suuntaan, mutta pitäisikö puolueen mennä pidemmälle?

Puolueisiin kuuluminen houkuttaa entistä harvempia. Perinteisten puolueiden jäsenmäärä on laskenut viime vuosikymmeninä. Jäsenmäärä on kasvanut viimevuosina lähinnä vihreissä, perussuomalaisissa ja vasemmistoliitossa. Jos jotain yhtymäkohtaa etsii, on näissä kolmessa puolueessa käytössä jäsenäänestys puheenjohtajasta. Voi myös esittää, että vihreiden ja perussuomalaisten kannatuksen kasvu on uudempi ilmiö eikä kannatus ole vielä vakiintunut.

Puolueiden ohella aina ollut muitakin tapoja vaikuttaa. Esimerkiksi Sari Aallon tuore Vihreän liiton syntymästä kertova historiikki Vaihtoehtopuolue kertoo mittavasti, miten 1970-luvun vaihtoehtoliikkeissä pohdittiin, tarvitaanko puoluetta vai löytyisikö ratkaisu esimerkiksi elämäntapavalinnoista, yrittämisestä, mielenosoituksista tai muihin puolueisiin vaikuttamisesta. Kirjan tarinaa vihreistä on käsitelty ja kirja arvioitu toisaalla tässä Tuuman numerossa.

Nykyään esimerkiksi kansalais- ja kuntalaisaloitteet ovat tuoneet uusia keinoja vaikuttaa suoraan päätöksentekoon. Järjestäytymiseen ja kampanjointiin on tarjolla entistä enemmän välineitä ja kampanjoiminen on entistä halvempaa – vaikka raha yhä pitkälle auttaakin. Poliittinen osallistuminen on mahdollista myös ilman puolueita.

Kampanjoista, yhdistyksistä ja yhden asian liikkeistä puolueita erottaa niiden toiminta edustuksellisen demokratian instituutioissa: puolueet asettavat ehdokkaita, käyvät vaalikampanjoita ja päättävät lopulta yhteisistä asioista. Puolueiden etu on, että niiden kautta on mahdollista vaikuttaa laajimmin siihen, millaisia päätöksiä eduskunnassa ja kunnanvaltuustoissa tehdään.

Puolueiden odotetaan jo määritelmällisesti kykenevän vastaavaan laajempaan kirjoon yhteiskunnallisia ongelmia kuin yhden asian liikkeiden. Suomessa perustettavalta puolueelta vaaditaan yleisohjelma, ja kaikki puolueet ovatkin tässä mielessä ”yleispuolueita”. Puolueiden jäsenet jakavat keskenään arvopohjan, jonka sisäisiä intressi- ja näkökulmaeroja niiden elimissä käsitellään. Puolueet ikään kuin sisäistävät edustamiensa ryhmien keskinäisen erimielisyyden, mutta tavoitteena on tulla ulos yhtenäisinä.

Puolueiden linjaan on yhä vaikea vaikuttaa muuten kuin jäsenenä

Ajatellaan, ettei varsinkaan nuorempia enää kiinnosta istua kokouksissa ja kirjoittaa pöytäkirjoja. Suomen on sanottu olevan tuhansien yhdistysten maa, mutta useiden yhdistysten keski-ikä on korkea. Yhtenä merkkinä tästä PRH poisti viime vuonna rekisteristä 35 000 kuollutta yhdistystä.[1]

Moni valitsee toiminnan muodot väliaikaisesti palvelemaan kulloisiakin tarpeita. Sosiologi Zygmunt Bauman on käyttänyt termiä ”naulakkoyhteisöllisyys”: nykyään yhteisöihin ikään kuin tullaan ja jätetään takki naulaan, tehdään mitä tultiin tekemään ja napataan takki matkaan seuraaviin haasteisiin poistuttaessa. Voimakasta, pitkäikäistä kiinnittymistä tiettyyn identiteettiin tai yhteisöön väitetään tapahtuvan entistä vähemmän. Onnistuneina esimerkkeinä tästä voidaan pitää Tahdon-kampanjaa ja Pekka Haaviston ensimmäistä presidentinvaalikampanjaa.

Jäsenistön määrä ei ole itseisarvo, vaan puolueet tavoittelevat sillä ainakin kahta asiaa: 1. vapaaehtoisia, jotka edistävät puolueen asiaa vaalikentillä ja vaalien välillä, ja 2. vapaaehtoisia, jotka osallistuvat puolueen ajattelutyöhön.

Vihreiden puoluesihteeri Lasse Miettinen korostaa, että viime kädessä puolue on vain väline: ”Se on vain tapa koota ihmiset yhteen, vaikuttamaan samojen tavoitteiden ja arvojen puolesta pitkäjänteisesti, suunnitelmallisesti ja tehokkaasti.”

Vihreissä puolueen ajattelutyöhön yritetään osallistaa koko jäsenistöä. Yhdistysten puoluekokousvallan rinnalla esimerkiksi puolueen työryhmät ja puoluekokousaloitteet ovat perinteisiä puoluevaikuttamisen välineitä. Vihreiden jäsenillä on kuitenkin myös oikeus tehdä muutosesityksiä puoluevaltuuskunnan ja -hallituksen hyväksymiin yli vuoden vanhoihin ohjelmiin. Puolue tekee välillä myös jäsenkyselyitä keskeisistä poliittisista kysymyksistä kuten hallitusneuvottelutavoitteista.

Muun muassa oikeus tehdä muutoksia puolueen olemassa oleviin ohjelmiin syntyi radikaalisti avointa linjaa vihreissä vuonna 2011 ajaneen Uusi Puolue -hankkeen aloitteesta. Muutosesitysoikeutta ei kuitenkaan käytännössä hyödynnetä.

Edellä mainitut välineet ovat sidottuja puolueen jäsenyyteen eivätkä vielä muodosta mitään radikaalin avointa vihreää naulakkoa, jossa kuka vain voisi takkiansa lepuuttaa. Keskeisin vaikuttaminen tapahtuu yhä puolueen elimissä, kuten kentän tahtoa puoluekokousten välillä edustavassa puoluevaltuuskunnassa.

Miettisen mukaan työnjako menee niin, että puoluevaltuuskunta työstää ohjelmia ja vetää pidemmän aikavälin poliittisia linjoja. Eduskuntaryhmä toimii eduskunnassa äänestäjien – ei puolueen – mandaatilla:

”Koska nämä eivät ole koskaan täydellisesti erotettavissa toisistaan eikä kumpikaan toimielin ole alisteinen toiselle, näiden suhde on neuvottelu- ja yhteistyösuhde.”

Miettistä puoluesihteerinä tämän vanhempainvapaan ajan sijaistanut puoluevaltuuskunnan puheenjohtaja Kaisa Hernberg kertoo, että ohjelmiin on kirjoitettu auki puolueen yhdessä sovittu näkemys:

”Ohjelmat toimivat myös politiikanteon manuaalina. Päivänpolitiikan sykli on hirvittävän nopea, eikä kaikkien ole mahdollista perehtyä syvällisesti kaikkeen. Ohjelmista on helppo tarkistaa puolueen kanta perusteluineen, kun vaikkapa debatti velloo kiivaana eduskunnassa, lautakuntaan on tulossa kiperä päätösasia tai ehdokkaan pitää valmistautua paneelikeskusteluun.”

Hernberg veti myös puolueen nykyisen strategian (2016) työstöä. Hän arvioi juuri ohjelmatyön houkuttavan monia puolueeseen liittyviä. Jäsenkyselyiden perusteella heitä kiinnostavat politiikan sisällöt.

Valitettavasti poliittisuus ei aina näy yhdistystasolla. Hernberg toivoo, ettei puoluetta nähtäisi itsestä erillisenä toimijana, jossa ”joku muu” hoitaa asiat. Puoluevaltuuskunnan jäseniä on kannustettu järjestämään kotipaikkakunnillaan tilaisuuksia tutustua ohjelmiin ennen valtuuskunnan kokouksia. Tämä ei tietenkään onnistu noin vain pitkien etäisyyksien alueilla. Kokoukset kuitenkin myös striimataan verkkoon.

Vihreiden poliittiseen tavoiteohjelmaan tuli yli 1800 kommenttia kentältä

Puolueiden yhdeksi haasteeksi voidaankin määritellä prosessien avaaminen ”naulakkoyhteisöllisyydelle”.  Täysin epämuodolliset osallistumisen muodot, kuten somekeskustelut, eivät tarjoa tähän helppoa ratkaisua. Ns. deliberatiivisen eli keskustelevan demokratian ideaali on, että kaikkien, joita päätettävä asia koskee, ääni kuuluu. Vapaa keskustelu ei vielä itsessään johda tähän, vaan tarvitaan rakenteita.

Täysin vapaa keskustelu voi johtaa siihen, että päätöksenteko siirtyy kulissien taakse. Toisaalta voi muodostua aktiivisimpien ja kovaäänisimpien demokratia. Rakenteiden tarkoituksena on muun muassa madaltaa hierarkioita ja edistää edustuksellisuutta. Esimerkiksi sukupuolten tasa-arvoa voidaan edistää kiintiöimällä puheenvuoroja ja luottamustehtäviä eri sukupuolille.[2]

Puoluesihteeri Miettisen mukaan vaatii lisää työtä, että jäsenmääräänsä kasvattaneissa vihreissä saadaan kaikille mielekästä tekemistä:

”Aikanaan alle tuhannen jäsenen puolueessa kaikki aktiivisesti toimivat tunsivat toisensa. Ei ollut tarvetta erityisille rakenteille. Asiat hoituivat epämuodollisestikin. Yhdeksän tuhannen jäsenen puolue vaatii jo aivan uusia rakenteita, joilla jäsendemokratiaa edistetään.”

Kansanedustaja Olli-Poika Parviainen johti tänä keväänä vihreiden työryhmää, joka valmisteli poliittisen tavoiteohjelman pohjaesityksen. Ohjelma hyväksyttäneen puoluekokouksessa 17.6.2018. Ensin puoluekokousedustajat tekevät siihen kuitenkin viimeisen kierroksen muutoksia.

Ohjelman valmistelussa kerättiin ensin ideoita vapaaehtoisista koostuvilta puolueen asiantuntijatyöryhmiltä. Työryhmä kuuli myös puolueen ulkopuolisia järjestöjä ja järjesti tilaisuuksia, joissa oli asiantuntijavieraita. Ohjelmaluonnos kävi lisäksi kommenttikierroksella koko jäsenistöllä ja eduskuntaryhmällä.

”Uskallan väittää, että joukkoistuksemme on laajempaa kuin muilla puolueilla keskimäärin. Hyvä esimerkki tästä on pääministeripuolue keskustan periaateohjelma, joka keräsi vain murto-osan siitä kommenttimäärästä mitä meidän tavoiteohjelmamme”, vertaa Parviainen.

Vihreiden jäsenyhdistykset olivat saaneet avuksi ohjeet kommentointityöpajojen järjestämiseksi, ja niitä pidettiinkin yli sata. Jäsenistöltä tuli liki 1900 kappaletta kommentteja ja eduskuntaryhmältä useampi sata. Keskustan uuteen periaateohjelmaluonnokseen tuli 241 palautetta kentältä.

”Kyse voi olla esimerkiksi jäsenistön erilaisista digitaidoista tai puolueiden toimintatapojen kulttuurieroista, mutta keskustalla on niin paljon enemmän jäseniä kuin vihreillä, että ero saaduissa palautteissa on silti huomattava.”

Puolueiden kannattaa uudistua, mutta maltilla

Usein kuuluu sanottavan, että puolueiden on uudistuttava, mikäli ne haluavat vedota uusiin ihmisiin ja lisätä jäsenmääriään. Toimimalla avoimemmin ja osallistamalla ihmisiä laajemmalla valikoimalla keinoja puolueissa voidaan saada aikaiseksi parempia päätöksiä, kun useampien asiantuntemus ja kokemus näkyy päätöksissä. Osallisuus myös lisää luottamusta, minkä seurauksena puolueille olisi tarjolla lisää valtaa.

Paljon puhuttu suora demokratia ei kuitenkaan ole yksin ratkaisu uudistumiseen. Puolueet eivät voi taipua täysin suoran demokratian linjalle, koska siinä menetetään puolueiden keskeinen vahvuus: luottamus yhteiseen arvopohjaan ja deliberatiivinen, eri näkökulmia sovitteleva keskustelu. Jos keskustelu käytäisiin joka aiheesta aina uudelta pohjalta – kuten esimerkiksi Liike Nyt väittää mallikseen – jouduttaisiin perusarvot avaamaan yhä uudestaan väittelylle.

Puoluesihteeri Lasse Miettinen kuitenkin muistuttaa, etteivät pelkät ”metaratkaisut” ole riittäviä:

”Jos ihmisiltä on luottamus politiikkaan hukassa, tarvitaan vastauksena parempaa politiikkaa. Unelmia, joihin ihmiset voivat uskoa. Visioita, joiden toteuttajaksi he haluavat tulla mukaan. Change we can believe in on miljoonasti tärkeämpää kuin mikään metapuhe toimintatavoista.”

 

[1]Sivuhuomiona: lakkauttamisuhan alla olleita yhdistyksiä listaa myös satunnaisesti hulvaton Twitter-tili @EdesmenneetPrh.

[2] Naisvaltaisissa vihreissä tämä tarkoittaa usein myös miesten eduksi kiintiöimistä. Esimerkiksi tämän jutun kirjoittaja oli ensimmäisellä kaudellaan puoluevaltuuskunnassa paikalla, johon olisi ilman kiintiöitä valittu nainen.

Simo Raittila on sosiologian jatko-opiskelija sekä vihreiden puoluevaltuuskunnan ja poliittisen tavoiteohjelman työryhmän 2017-2018 jäsen.