Puheenvuoro punavihreyden puolesta

Kirja-arvostelu, Marja Pulkkinen: Vihreiden vastahistoria. Into: Helsinki 2019.

Marja Pulkkisen kirja Vihreiden vastahistoria julkaistiin alkuvuodesta 2019 Into-kustannuksen pamflettisarjassa. Pulkkinen on ollut puolueen aktiivinen jäsen 1990-luvun alusta lähtien. Pamfletissaan Pulkkinen puhuu punavihreän yhteistyön puolesta, johon ohjelmallinen yhtenäisyys Vasemmistoliiton kanssa antaisi aineksia. Hän suomii Vihreää liittoa siitä, ettei puolueessa käydä keskustelua paikasta oikeisto–vasemmisto -akselilla, vaikka vihreä liike on aatehistoriallisesti uusvasemmistolainen ja puoluevertailuissa vihreät sijoittuvat vasemmalle. Käytännön politiikassa vihreät kuitenkin korostavat asiakohtaista yhteistyötä kaikkien kanssa, mikä Pulkkisen mukaan kaventaa todellisia mahdollisuuksia muuttaa yhteiskunnan rakenteita. Pulkkinen peräänkuuluttaa vihreiltä selkeää ideologista määrittelyä, sillä nyt vallalla näyttää olevan aatteellinen periaatteettomuus ja ensisijaisena pyrkimyksenä kannatuksen maksimointi.

Pulkkinen puhuu punavihreän yhteistyön puolesta, johon ohjelmallinen yhtenäisyys Vasemmistoliiton kanssa antaisi aineksia.

Pulkkinen kirjoittaa pamfletissaan laajasti vihreän liikkeen uusvasemmistolaisesta taustasta, joka on hänen mukaansa unohtunut nykyvihreiltä. Pulkkinen kaipaa puolueelta paluuta aatteellisen ytimen äärellä: ”Uusvasemmistolaisuuden merkityksen kieltäminen tai vähättely on yleistä silloin, kun halutaan edetä ilman rasitteeksi koettua aatteellisuutta. Silloin jää ymmärtämättä laajempi aatehistoriallinen virtaus, josta vihreys on versonut.” Tätä taustaa Pulkkinen yrittää avata käymällä läpi Suomen vihreiden historiaa. Kirjaa siivittävät sitaatit ja tunnelmapalat vihreyden alkuajoilta, mutta historiakuvaus jää sirpaleiseksi ja laajempi asiayhteys yleensä analysoimatta.

 

Vihreä Sivistysliitto julkaisi vuonna 2018 allekirjoittaneen tutkimuksen Vaihtoehtopuolue. Vihreän liikkeen tie puolueeksi[1]. Teos tarkastelee suomalaisen vihreän liikkeen syntyä, aatteellista taustaa ja vihreän puolueen perustamisvaiheita. Myönnän olettaneeni Pulkkisen pamfletin avatessani, että uusin tutkimus olisi luettu mutta se loistikin poissaolollaan, vaikka molempien kirjojen kustantaja on Into. Pulkkisen kirjan poleeminen nimi Vihreiden vastahistoria tuntuu viittaavan siihen, että virallinen kuva vihreydestä kaipaa täydennystä. Pulkkinen kirjoittaakin uusvasemmistolaisen taustan jääneen vihreiden virallisessa historiankirjoituksessa marginaaliin. Tällöin hän viittaa Vihreän sivistysliiton vuonna 2007 julkaisemaan artikkelikokoelmaan Edellä. Vihreä liitto 20 vuotta[2]. Uusimpaan tutkimukseen perehtyminen olisi ehkä tuonut pamfletin historiakuvauksiin selkeyttä ja moninaisuutta sekä karsinut tällaiset väitteet pois.

 

Vihreiden poliittinen tila

Tutkimukseni keskeinen tulos oli, että suomalainen vihreä liike on aatteelliselta taustaltaan uusvasemmistolainen, urbaania liberalismia edustanut liike. Mutta Suomessa vihreälle liikkeelle ei ollut poliittista tilaa vasemmalla vaan keskellä. Tilaa löytyi Liberaalisen kansanpuolueen raunioilta, sillä tämä puolue oli ajautunut aatteelliseen marginaaliin ja taloudellisiin vaikeuksiin. Vasemmalla oli SKDL sekä kommunistisen puolueen vähemmistö, äänekäs taistolainen liike. Vihreille oli alkuvaiheessa erityisen tärkeää sanoutua irti juuri taistolaisuudesta. Toisaalta vihreisiin tuli mukaan myös vanhemman sukupolven edustajia, jotka eivät olleet löytäneet paikkaansa puoluekartalta. He eivät jakaneet nuoren polven vihreiden radikaalis-anarkistisen kansalaistoiminnan perintöä eivätkä uusvasemmistolaisuutta. Heidät toi vihreisiin ennen kaikkea huoli ympäristön tilasta. Tämä heterogeenisyys siirsi puoluetta keskemmälle.

Vihreitä vieroitti vasemmistopuolueista niiden keskittyminen materialistiseen edunvalvontaan ja kyvyttömyys ymmärtää ympäristöongelmien syvyyttä.

Marja Pulkkinen kirjoittaa osuvasti, että monessa muussa maassa vihreiden oli helpompi olla avoimen vasemmistolaisia, sillä Suomessa painolastina oli jyrkän marxismi-leninismin omaksunut taistolaisuus. Historian näkökulmasta tarkasteltuna vihreä liike syntyi Suomessa 1970-luvun jyrkästi polarisoituneen poliittisen kentän ja keskitetyn, ryhmäkuriin perustuvan puoluemuodon antiteesinä. Vihreitä vieroitti vasemmistopuolueista niiden keskittyminen materialistiseen edunvalvontaan ja kyvyttömyys ymmärtää ympäristöongelmien syvyyttä. Vihreät halusivat toteuttaa selkeän irtioton vasemmistosta niin muodon kuin sisällön tasolla. Liikkeen sanomassa yhdistettiin liberaalin oikeiston keinoja ja vasemmiston päämääriä. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus oli vihreän aatteen ytimessä.

 

Yhteistyötä Vasemmistoliiton kanssa?

Miksi vihreät eivät reilusti myönnä olevansa vasemmistolainen puolue, Pulkkinen kysyy. Hänen tulkintansa on, että kannatuksen kasvu ja pragmaattinen konsensuspolitiikka on vienyt vihreältä ideologialta terän. Vihreästä liitosta on tullut maltillinen, keskiluokkainen ja väritön puolue, joka hokee edelleen 1980-luvun iskulausetta: emme ole vasemmalla emmekä oikealla vaan edellä. Pulkkinen kirjoittaa: ”Muutospuolueesta on vähitellen tullut pragmaattinen yleispuolue, jolle yhteisvastuullinen konsensusvaikuttaminen on muutosta tärkeämpää.”

Pulkkinen arvioi vihreiden oikeistolaistuneen 2000-luvulla. Erityisesti hän arvostelee Vihreän liiton vuoden 2011 sinivihreää vaalikampanjaa leijonalogoineen sekä osallistumista porvarihallitukseen. Tämän suuntauksen sijaan vihreiden olisi vahvistettava yhteistyötä Vasemmistoliiton kanssa, joka on lähentynyt vihreitä. Vasemmistoliiton nuori punavihreä sukupolvi puhuu yhdensuuntaisesti vihreiden kanssa esimerkiksi prekariaatin aseman parantamisesta ja perustulosta. Pulkkinen kannattaa blokkipolitiikkaa, mutta hahmottelee punavihreää yhteistyötä lähinnä nojaamalla kulttuuripolitiikan tutkija Mikko Jakosen kirjoitukseen, jota ei lähdeviitteen perusteella pysty jäljittämään, sekä Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Anderssonin ajatuksiin. Vihreän liiton johdossa taas on edelleen haluttu lähteä yhteistyöhön asiapohjalta. Pulkkinen korostaa mahdollisuutta päivittää vasemmistolaisuutta ja arvostelee: ”Maltilliseen vasemmistoon kuuluva puolue ei halua määritellä itseään vasemmalle ja juuri se tekee puolueesta toimintakyvyttömän.”

1980-luvulla vihreä liike nähtiin kulttuurisena muutosliikkeenä.

Olen samaa mieltä Pulkkisen kanssa siitä, että Vihreän liiton olisi hyvä tutkia juuriaan ja paikkaansa puoluekentällä. Juurien tiedostaminen ja ideologinen asemointi on paikallaan myös siinä tapauksessa, että vihreät haluavat pysyä oikeisto–vasemmisto -akselin ulkopuolella. Vihreyden ytimessä on ympäristönäkökulma, jonka puolue on tuonut politiikkaan. Tämä on vihreiden ydinosaamista, mutta mitkä ovat vihreiden koulutustavoitteiden tai lapsiystävällisen Suomen yhteydet ympäristönäkökulmaan?

1980-luvulla vihreä liike nähtiin kulttuurisena muutosliikkeenä. Vihreän parlamentaarisen politiikan tavoitteet, kuten perustulo, kehitysapu, tasa-arvo ja heikoimpien aseman parantaminen, olivat välineitä ekologisesti kestävän yhteiskunnan luomiseksi. Tavoitteena oli ohjata ihmisiä kestävämpään elämäntapaan tuottamalla sellaisia puitteita, joissa hyvinvointi ei perustuisi vain materialistisiin arvoihin. Vastaavaa kokonaisnäkemystä odottaisi myös tämän päivän vihreiltä poliitikoilta, ja kaikki aatteellinen keskustelu Vihreän liiton sisällä on enemmän kuin tarpeen. Vihreiden vastahistoria on hyvää luettavaa puolueen aatteellisen taustan hahmottamiseksi, kunhan pitää mielessä, että pamfletissa poimitaan historiasta ne osat, jotka parhaiten vahvistavat omaa viestiä.

 

Lähteet

[1] Aalto Sari: Vaihtoehtopuolue. Vihreän liikkeen tie puolueeksi. Into: Helsinki 2018.

[2] Remes Tanja ja Sohlstén Jemina (toim.): Edellä. Vihreä liitto 20 vuotta. Vihreä sivistysliitto: Helsinki 2007.

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja historiantutkija, jonka tutkimus Vaihtoehtopuolue. Vihreän liikkeen tie puolueeksi julkaistiin vuonna 2018.