Pinkin glitterin radikaalius – Vastaisku seksismin kulttuurille

Alkukesästä tuhannet ihmiset sukupuoleen katsomatta pukeutuivat vaaleanpunaiseen, glitteriin ja mekkoon. Tarkoitus oli osoittaa tukea suomalaiselle pikkupojalle, joka oli joutunut aikuisten tölvimäksi ”feminiinisen” pukeutumisensa takia. Miksi mekkoon pukeutuva mies herättää yhä raivoa ja hameeseen pukeutuva nainen mielletään poikatyttöä pinnallisemmaksi? Entä jos moiset säännöt murtuisivat?

”Meidän poika tykkää vaaleanpunaisesta, kimalluksesta, Hello Kittystä ja nukeista. Ja jalkapallosta, ryhmä Hausta, jääkiekosta, junista ja eläimistä. Mistä nyt lapset tuppaa pitämään. Hän pukeutuu tyylilleen uskollisesti milloin futispaitaan ja milloin vaaleanpunaiseen mekkoon, ja pitää pitkää, paksua tukkaansa usein pinneillä poissa silmiltä.”

Näin kirjoitti Mari Niinikoski Facebookiin toukokuun viimeisenä päivänä 2015. Turhautuneena hän kuvaili, miten hänen nelivuotias Lenni-poikansa kuulee aikuisilta halventavia kommentteja tyttömäiseksi katsotun pukeutumisensa vuoksi.

Laukoisivatko aikuiset yhtä asiattomia kommentteja lyhythiuksisesta tytöstä, joka pukeutuu siniseen ja futispaitoihin, tai joka pitää autoista enemmän kuin nukeista? Tuskinpa. Kaikkihan tietävät, että ”hyvä jätkä” on kohteliaisuus, kun taas ”neiti” on loukkaus; ja sisustaminen on turhaa hössöttämistä, kun taas joukkueurheilu on riittävä syy kerääntyä toreille juhlimaan.

En nyt puutu siihen kuinka asioiden sukupuolittaminen ”feminiinisiksi” ja ”maskuliinisiksi” on historiallisesti muuttuva ajatusrakennelma. Alle sata vuotta sitten pinkki nähtiin poikien värinä, koska punainenhan oli vahva, sotaisa väri verrattuna hillittyyn siniseen. 2000-luvulla pinkki, kimallus, mekot ja meikit kuitenkin nähdään selkeästi feminiinisinä, ja samalla niihin yhdistyy lähes yksinomaan negatiivisia merkityksiä: pinnallisuus, typeryys, lapsellisuus.

Feminiiniset miehet seksismin loukussa

Yhdysvaltalainen feministi ja trans-aktivisti Julia Serano on kirjoittanut laajalti feminiinisyyden väheksynnästä länsimaisessa kulttuurissa. Kirjassaan Whipping Girl: A Transsexual Woman on Sexism and the Scapegoating of Femininity (2007) Serano avaa asiaa oppositionaalisen (vastakkainasettelevan) ja traditionaalisen (perinteisen) seksismin käsitteillä. Hänen mukaansa perinteinen seksismi on yhtä kuin usko miesten ylemmyyteen naisiin nähden, kun taas oppositionaalinen seksismi on ajatus, että sukupuolet ovat toisilleen ”vastakkaisia” monoliittisia kategorioita – tai ainakin niiden pitäisi olla.

Oppositionaalisesta seksismistä ovat esimerkkinä nettikeskustelut, joissa ruoditaan Lenni-pojan tapausta: ”Itse arvostan sukupuolten erilaisuutta, mm. sitä että sukupuoleen liittyy perinteisiä pukeutumistapoja, esim. mekot ovat tyttöjen vaatteita.” ”Typerää sekottaa [sic] tyttöjen ja poikien juttuja.” ”Kuinka moni lähtee mekkoon pukeutuneen puolisonsa kanssa ravintolaan?”

Seksistisessä yhteiskunnassa joutuvat pahiten tulilinjalle sellaiset miehiksi oletetut, jotka tuovat esiin feminiinisiksi miellettyjä piirteitä. Sen sijaan maskuliiniset naisoletetut kyllä sotkevat ihmisten jakamista ”vastakkaisiin” sukupuoliin, mutta maskuliinisuuden tavoittelu on kuitenkin sovitettavissa perinteiseen seksismiin. Serano esitteleekin kirjassaan, miten poikien feminiinisyyttä on järjestelmällisesti patologisoitu psykiatrian historiassa – selvästi enemmän kuin tyttöjen maskuliinisuutta. Jopa feministiliikkeellä ja queer-piireillä on pitkät perinteet maskuliinisuuden tai androgynian arvostamisessa ja avoimen feminiinisyyden tuomitsemisessa pinnallisuudeksi tai alistuvuuden merkiksi.

Itse transnaisena Serano myös kuvaa omakohtaisten kokemusten kautta, miten miesoletettujen on varottava pienintäkin feminiinisyyden merkkiä välttyäkseen pilkalta: ”Jotkut varhaisimmat lapsuusmuistoni (noin viiden tai kuuden vuoden iästä) liittyvät omien ajatuksieni, käyttäytymiseni ja halujeni sensurointiin, koska pelkäsin että muut pitäisivät minua niiden takia feminiinisenä.” Hän kutsuu effemimaniaksi (lähemmin ”akkamaisuuspakkomielle”) tällaista fiksaatiota miehisyyden puhtaaksi tislaamiseen.

Feminiinisyys on kartettavaa, koska se samastetaan heikkouteen, typeryyteen ja turhanpäiväisyyteen; kaikkiin niihin negatiivisiin ominaisuuksiin, mitä naisiin on historiassa liitetty. Siksi nelivuotiaan Lennin mekkoa ja hiussolkia voivat aikuiset ironisesti kommentoida: ”Onkos isä ylpeä pojastaan?”, kuten yksi nettikommentoija sanoo. Samasta syystä nuoret pojat pelkäävät ”tyttöbakteereja” eivätkä uskalla edes lukea naisten kirjoittamia ja/tai tyttöpäähenkilön tähdittämiä kirjoja. Ja siksi suurin osa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kohdistuvasta vihasta kohdistuu transfeminiinisiin henkilöihin: vaikka heidät on määritelty syntymässä miehiksi, he päätyvät olemaan jotain vähemmän.

Älä pelkää glitteriä

”Jopa minulle läheiset ihmiset ovat hävenneet minua pukeutumiseni vuoksi. Silti olen jatkanut pukeutumista ja käyttäytymistä juuri niin kuin itsestä tuntuu parhaalta välittämättä siitä mitä muut ihmiset ajattelevat ja sanovat, ja riippumatta siitä miten minuun suhtaudutaan. Toivoisin, ettei Lennin tarvitse kuulla samoja epäilyjä ja kommentteja tai käydä läpi syrjintää ja vähättelyä koko elämäänsä”, kirjoittaa Timo Santala Facebookissa.

Ravintolapäivä-hankkeen päällysmiehenä tunnettu Santala ei tuntenut Lenniä tai tämän äitiä, mutta närkästyi kuultuaan lapsen kohtaamista ennakkoluuloista. Vastineeksi Santala perusti Facebook-tapahtuman, joka kannusti ihmisiä pukeutumaan maanantaina 8.6.2015 ”vaaleanpunaiseen, kimallukseen tai mekkoon vapaamman, suvaitsevaisemman ja avoimemman Suomen puolesta”. Tapahtuma keräsi 13 000 osallistujaa, ja Facebook täyttyi #OlenLenni-hashtagilla varustetuista kuvista. Mukana oli myös ylpeästi poikamaisia tyttöjä.

Santala näkee vaatteiden sukupuolittamiskäytännön ”absurdina”. Hänelle Suomi on vapaa ja tasa-arvoinen maa, jossa kaikki pukeutuvat niin kuin haluavat.
”Ihmisten jakaminen feminiinisiksi ja maskuliinisiksi vain korostaa vanhakantaisia sukupuolirooleja”, Santala sanoo. Hän kuvailee itseään ”pehmeiden arvojen” kannattajaksi.

#OlenLenni-tapahtuman suosio saattaa hyvinkin merkitä radikaalia kulttuurista muutosta. Julia Seranon mukaan juuri feminiinisyyden halveksunta on ollut yksi feministiliikkeen suurista taktisista virheistä: tämä on sekä johtanut feminiinisten naisten poissulkemiseen että sivuuttanut sen, että suuri osa miesten naisvihamielisistä asenteista perustuu ennen muuta pelkoon omia feminiinisiä piirteitään kohtaan. Kun naiselliseksi leimaaminen pelottaa, naisiin samaistumisesta – oli kyse sitten ihailusta tai empatiasta – tulee mahdottomuus. Siksi itse feminiinisyyttä pitäisi Seranon mielestä pyrkiä voimaannuttamaan demonisoinnin sijasta.

”Meillä yhdessä on valta muuttaa ennakkoluuloja ja määritellä uudelleen se miten ihminen saa pukeutua riippumatta sukupuolesta”, Timo Santala kannusti #OlenLenni-tapahtumassa. Toisin sanoen hän kehottaa meitä kaikkia potkimaan sekä oppositionaalista että perinteistä seksismiä vasten kasvoja. Serano muotoilee asian hieman provosoivammin: ”Jos rakennustyöläisissä olisi tarpeeksi miestä pukeutumaan hameisiin ja korkokenkiin, he eivät viheltelisi ohi kulkeville naisille. Ja jos presidenteissä ja kenraaleissa olisi tarpeeksi miestä käyttämään huulikiiltoa ja ripsiväriä, heidän ei tarvitsisi todistella kalujensa kokoa käymällä loputtomiin sotia.”

Näyttääkin siltä, että juuri pinkki glitteri ja muu häpeämättömän kaunis, söpö ja ihana (eli vallitsevan ajattelutavan mukaan ”mauton”) on tällä hetkellä tehokkain ase seksismiä vastaan. Huomioi siis puketumisvalinnoissasi rohkeasti myös pinkki ja glitteri!

Artemis Kelosaari

Artemis Kelosaari on Turussa vaikuttava FM ja kulttuurin sekatyöläinen, joka on avustanut mm. Tulvaa, QFemZineä ja Ménage à Trois’ta.