Miten talousjärjestelmä uudistetaan?

Paikallisempi talous ei yksin ratkaise tämän päivän haasteita, mutta ohjaavien ympäristöverojen avulla oltaisiin jo pitkällä.

Nykyinen talousjärjestelmän ottama velka ympäristöltä kasvaa jatkuvasti. Useimmissa poliittisissa kannanotoissa ei tätä velkakriisiä nähdä, vaikka syytä olisi. Ilmastotutkijoiden varoitukset on otettava tosissaan. Olemme matkalla kohti ympäristökatastrofien aikakautta melkeinpä riippumatta siitä, mitä teemme.

Jotain pitää kuitenkin tehdä. Päättäväiset toimet talousjärjestelmämme ehkä suurimman markkinahäiriön, hallitsemattoman ilmastonmuutoksen, ehkäisemiseksi ovat vielä mahdollisia. Taloudelta tämä vaatii ennen kaikkea nykyistä parempaa ulkoisvaikutusten huomioimista: Jos kaksi ihmistä tekee kauppaa keskenään, ei heillä usein ole itsekästä syytä arvioida kaupan vaikutuksia ympärillä oleviin ihmisiin. Jotta yleinen etu toteutuisi, tulee vaikutukset huomioida. Ja lopulta saastuttajan on maksettava, jotta saastumista voitaisiin estää tulevaisuudessa.

Yhtä tärkeää kuin ulkoisvaikutusten huomiointi on myös miettiä, kuka näitä toimenpiteitä toteuttaa. Usein poliittisessa keskustelussa syytetään – varsin aiheellisesti – teollisuutta samaan aikaan, kun keinot painottuvat yksittäisten ihmisten aktiivisuuteen.

Ihmisten omalla toiminnalla onnelliseen paikallistalouteen

Paikallistalous on ollut viime vuosina nousussa, erityisesti Ravintolapäivän ja aikapankkien kaltaisten ilmiöiden tultua myös valtaväestön tietoisuuteen. Eurokriisin myötä joissakin kriisimaissa, kuten Kreikassa, yhä merkittävämpi osa taloudesta pyörii paikallisen vaihdannan piirissä, kun esimerkiksi työttömyys ja palkanalennukset eivät anna ihmisille tarpeellista elantoa.

Ilman talouskriisiäkin paikallistalous voi lisätä yhteisöllisyyttä ja parantaa ihmisten elämänlaatua. Monet syystä tai toisesta työelämän ulkopuolella olevat ihmiset voivat ehkä osallistua epävirallisempaan vaihdantaan ja esimerkiksi tarjota lapsenhoitopalvelua jotakin toista pientä askaretta vastaan. Tämä tietenkin edellyttää sellaista luottamusta ja sosiaalista pääomaa, joita kaikilla kaupunkialueilla ei ole.

Paikallistalouden ongelmat ovat kuitenkin yhtä ilmeisiä kuin hyödytkin. Nykyisessä tietoyhteiskunnassa pelkkä paikallinen vaihdanta ei riitä. Ravintolapäivä ja aikapankit tuovat näkyville sellaisia epävirallisen talkootyön muotoja, joita on ollut aina olemassa. Ravintolapäivässä käydään vierailulla tai kyläjuhlissa pientä maksua vastaan, ja aikapankeissa talkootyötä virallistetaan yhteisön kesken vaihtamalla pieniä aikayksikköjä, toveja.

Moderni talous vaatii kuitenkin toimiakseen suurempaa koordinaatiota ja kansainvälisempää vaihdantaa. Jo aivan yksinkertaisetkin lääketieteelliset toimenpiteet vaativat nykyään tuotteita ja palveluita, joita hankitaan maailmanlaajuisen vaihdannan kautta. Samalla myös yhteiskunnan alkeellisimpiakin palveluita rahoitetaan verotuksen kautta, ja sen kattava sekä tehokas toiminta on olennaista jo yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden takia. Osaltaan Euroopan kriisimaiden budjettivajeita on ollut kasvattamassa virallisen talouden ohessa rehottanut harmaa talous, joka ei monistakaan paikallistalouden malleista juuri poikkea.

Hyvinvointiyhteiskuntaa ei voidakaan pitää yllä ilman virallista taloutta ja vain luottamalla paikallisen vaihdannan tehoon. Paikallistaloudella on kuitenkin paikkansa, koska se on vapaa tiukasta sääntelystä ja työntekoa haittaavasta marginaaliverotuksesta. Se voi tuoda esiin ne karikot, joissa virallisempi talous estää ihmisiä luomasta toisilleen hyvinvointia.

Mitä tehdä kulutukselle?

Virallisen talouden piirissä olevat kulutuksen ongelmat ovat kuitenkin vielä suurempia, ja siksi sen yhteydessä toteutetut ohjauskeinot ovat merkittävämpiä.

Jos haitoille asetettaisiin tehokkaammat rajat, näkyisivät ne yksittäiselle ihmiselle ennen kaikkea siinä, että tuotteiden valmistukseen liittyvät ympäristövaikutukset näkyisivät hinnassa yhä vahvemmin. Halullemme kuluttaa ympäristön riittämättömiä resursseja tulee asettaa hinta. Osin tätä toteutetaan jo nyt: Suomessa on – kylläkin riittämätön – hiilidioksidipäästövero, ja esimerkiksi alkoholin kulutusta hillitään verotuksella.

Haittaverojen ongelmana on se, että ne kohdistuvat samalla tavalla kaikkiin tuloluokkiin. Haittaveroa maksaisi köyhä omista ostoksistaan saman verran kuin rikaskin, jos henkilöiden aiheuttamat haitat ovat yhtä suuria. Ympäristön kannalta tämä on oikein: saastuttaja maksaa. Ei kuitenkaan olisi kohtuullista, että pienituloiset joutuisivat kohtuuttomiin vaikeuksiin, kun haittaverot nostaisivat esimerkiksi elintarvikkeiden suhteellista hintaa. Kulutukseen kohdistuvien verojen noustessa tuloverotusta tulisikin alentaa erityisesti pienituloisilta, ja tukien varassa oleville hintojen nousu pitäisi kompensoida. Linjaus ei ole sinällään uusi, ja tätä Vihreät ovat veropolitiikkaan jo onnistuneesti ajaneet.

Uusia avauksia haittojen hinnoitteluun kuitenkin tarvitaan. Esimerkeiksi käyvät kirjassammekin käsittelemämme progressiivinen sähkövero tai lihavero.

Progressiivisella sähköverolla ohjattaisiin kulutusta pienemmäksi erityisesti tuhlaajiin vaikuttamalla. Käytännössä tämä onnistuisi jyrkästi nostetulla sähköverolla, josta kaikille palautettaisiin veronpalautusten yhteydessä samansuuruinen osuus. Käytännössä tämä toimisi kuin pieni perustulo, jonka kansalainen voisi kuluttaa vaikkapa sähköön. Sähköä säästeliäästi käyttävät voisivat jäädä omilleen, ja tuhlareiden kohonnut sähkölasku kertoisi selvästi, millä tasolla kohtuuden ajatellaan olevan.

Kestävän kulutuksen kannalta monet valinnat liittyvät ruokaan, ja näitäkin valintoja on mahdollista ohjata verotuksella. Osin tätä tehdään jo nyt, sillä karkit ja virvoitusjuomat ovat haittaverojen piirissä. Ympäristön kestävyyden kannalta olennaista olisi kuitenkin ohjata ruoan hankintaa vähäpäästöisempään suuntaan, jolloin keskeisenä elementtinä on lihan ja muiden runsaita hiilidioksidipäästöjä aiheuttavien elintarvikkeiden haittaverotus. Tässä veromallissa ruoan hintaan laskettaisiin mukaan hinta kaikille niille hiilidioksidipäästöille, joita liha- tai juustokilon tuottaminen on aiheuttanut.

Jotta verotuksella olisi ohjaava vaikutus, tarvitsisi sen kuitenkin olla nykyistä päästökauppaa korkeammalla tasolla hieman autoveron tapaan. On mielekästä tarttua nimenomaan kuluttajille näkyviin hintoihin. Lihaa tuskin ryhdyttäisiin hamstraamaan ulkomailta merkittäviä määriä. Toisin voisi käydä tilanteessa, jossa kustannukset sälytettäisiin suoraan tuottajille.

Työajan lyhentäminen ja hyvinvointi

Eräs vihreiden johtoajatus koko yhteiskunnan kehittämiseen, ja etenkin kuluttamiseen, on ollut rennomman ajankäytön korostaminen suuren tavarapaljouden sijaan. Idea on edelleen hyvä ja intuitiivisesti käsitettävä, mutta vaikutuksiltaan rajallinen, jos samaan aikaan ympäristön kuormitukselle ei aseteta erikseen rajoja.

Samalla on huomattava, että nykyisen kaltaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan työajan lyhentäminen ei sovi kovin hyvin: ihmisillä on taipumuksena käyttää kaikkia mahdollisia palveluita koulutuksesta terveydenhuoltoon, vaikka työtunteja ei niin paljoa tehtäisikään. Mikäli tämä tapahtuu ohjaamalla tuottavuuden kasvua työajan lyhentämiseen, ei asia liene haitaksi. Kun yhteiskunnan huoltosuhde, eli työssäkäyvien määrä koko väestöön verrattuna, heikkenee samaan aikaan, on vapaa-ajan lisäämisessä omat haasteensa.

Lyhyemmästä ja tasaisemmin jaetusta työajasta on kuitenkin haaveiltu pitkään ja syystäkin. Arkijärjen perusteella tuotantovälineiden kehittymisen pitäisi näkyä lisääntyvänä vapaa-aikana. Kuitenkaan näin ei ole.

Realistinen tavoite vapaa-ajan lisäämiselle on muuntaa osa talouskasvusta vapaa-ajaksi. Mitään suurempaa loikkaa tuskin voidaan tehdä ja tärkeää on vahtia, että vapaa-ajan jakautumisesta ei muodostu uutta rikkaita ja köyhiä erottavaa tekijää. Vapaa-ajan on siis kuuluttava esimerkiksi pätkätyöläiselle samaan tapaan kuin vuorotteluvapaasta nauttivalle pitkän uran saman työnantajan palveluksessa tehneelle työntekijälle.

Nykyisellään näyttää kuitenkin siltä, että lisääntyneestä vapaa-ajasta nauttii lähinnä eläkeläisten alati kasvava joukko, johon veroeduin kannustaa osaltaan jo työuran loppupäähän monien ajoittama osa-aikaeläke. Aidot, työntekijöiden omista preferensseistä lähtevät toimet vapaa-ajan lisäämiseksi taas eivät juuri kuulu pienen koulutetun eliitin ulkopuolelle.

Yhteiskuntaan vapaa-aikaa ja leppoisuutta tulee vasta silloin, kun sitä yhdessä vaaditaan – ja ehkä luovutaan samalla jostakin vähemmän tärkeästä.

Luettavaa

– Vapaa-ajasta ja työstä Bertrand Russell: In Praise of Idleness
– Tuottavuudesta ja sen vaikeasta kasvusta Tyler Cowen: The Great Stagnation
– Työajan lyhentämisestä Osmo Soininvaara: Vauraus ja aika
– Vihreästä taloudesta ja talouden rajoista Heikki Sairanen ja Jaakko Stenhäll: Avoin vihreä talous

kuva: MyEyeSees (CC BY-NC-ND 2.0)

Jaakko Stenhäll (kuvassa oikealla) on vihreiden taloustyöryhmän puheenjohtaja ja tuotantotalouden diplomi-insinööri Tampereelta. Viime vuosina Stenhäll on toiminut vihreiden ohjelmatyössä, puoluehallituksessa ja -valtuuskunnassa. Taloudesta ja muusta ajankohtaisesta politiikasta Stenhäll pitää blogia osoitteessa jaakkostenhall.blogspot.com.

Heikki Sairanen on vihreä aktiivi Tampereelta. Sairanen on entinen Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden puheenjohtaja ja vaikuttaa nykyisin vihreiden politiikkaan puoluevaltuuskunnassa. Sairanen opiskelee hitaasti matematiikkaa ja työskentelee opetusteknologian parissa. Sairanen pitää blogia osoitteessa heikkisairanen.blogspot.com.