Mitä minä tekisin maahanmuutolle

Synnyin vuonna 1986 ja olin lähes poikkeuksetta isäni lisäksi se ainoa musta ihminen bussissa, leikkipuistossa, päiväkodissa, ruokakaupassa tai satubaletissa.

Me asuimme Helsingin lähiössä Jakomäessä. Isäni oli valmistumaisillaan lääkäriksi ja äitini kätilöksi. Rasismia oli toki silloinkin, mutta se oli erilaista. Puhuin äitini kanssa ja hän vahvisti muistikuvani siitä, että 1980-luvulla sävy oli erilainen. Ihmiset olivat ihmeissään erilaisuudesta – eivät pahuuttaan vaan koska asia oli heille uusi, ei oltu totuttu erivärisiin ihmisiin. Meitä ei oltu totuttu näkemään, vaan olimme tietynlainen ihmetys.

Millainen on tuo musta lääkäri, onkohan se poppamies?
Miten tuolla pienellä mustalla tytöllä on noin kikkara tukka?
Voitteko te ruskettua?

1980-luvun lapsena sukupolveni kasvua on leimannut 1990-luvun lama. Minua vanhemmat muistavat massamielenosoitukset ja työttömien valtavat avunhuudot. Minä muistan koulukirjojen kierrätyksen ja makaronivellin.

Laman aikoihin Suomeen alkoi tulla myös pakolaisia ja valtio juustohöyläsi. Eli leikkasi juuri niistä matalan kynnyksen palveluista, joita sekä ilman tukiverkkoa elävät kantasuomalaiset että juuri maahan tulleet olisivat tarvinneet. Kunnat eivät osanneet tehdä hyvää asuntopolitiikka ja Suomeen alkoi muodostua alueita, joihin keskitettiin sekä juuri maahan tulleita että niitä, joihin lama iski kaikkein ankarimmin. Ja sitten leikattiin vielä hieman lisää. Ei ole ihme, että pahoinvointi alkoi keskittyä.

 

Kuva Fatimista lapsena isänä Abin kanssa Jakomäessä.

Tämä oli myös sitä aikaa, kun minulle alettiin huudella kadulla rasistisia solvauksia ja ympäri Suomea alkoi kuulua viestejä rasistisesta toiminnasta. Olin hämmentynyt ja kysyin vanhemmiltani, mistä tämä johtuu. Viisaat vanhempani avasivat minulle ihmisten ahdinkoa ja vieraan pelkoa. Olen taipuvainen ajattelemaan, että se sama osan kantaväestöstä tuntema kuulumattomuuden, voimattomuuden ja katkeruudenkin tunne on edelleen rasismin takana. Me emme ole vieläkään onnistuneet palauttamaan niitä hyvinvointivaltion tukipaaleja, joita ihmiset tarvitsisivat pärjätäkseen.

Ihmiset ovat aina liikkuneet maasta toiseen, vähän kuin eläimet, jotka liikkuvat veden perässä. Oli syynä opiskelu, rakkaus, turvallisuuden kaipuu tai halu parantaa omaa elintasoaan, minulle nämä kaikki ovat aivan yhtä hyviä syitä muuttaa uuteen maahan. En ole koskaan ymmärtänyt, miten ihmistä voidaan tuomita hänen halustaan elää parempaa elämää ja tukea rakkaitaan niin uudessa kuin vanhassakin kotimaassa.

Meidän on suunniteltava kotouttaminen uudelleen. Oman perheeni tarina vahvistaa ajatteluani siitä, että se tie on kieli, koulutus ja työ.

Omassa ajattelussani ihminen kiinnittyy yhteiskuntaan osallistumisen kautta, ja politiikan tehtävänä on luoda se yhteiskuntaan kiinnittymisen kanava. Meidän on suunniteltava kotouttaminen uudelleen. Oman perheeni tarina vahvistaa ajatteluani siitä, että se tie on kieli, koulutus ja työ.

Ihmisen jättäessä kotinsa kaikkein oleellisinta on hänen mahdollisuutensa päästä osaksi uutta kotimaataan. Minulle se ei tarkoita, että Suomessa kaikkien pitäisi pitää saunasta tai uskoa kristilliseen jumalaan, saati että pitäisi haluta syödä lenkkimakkaraa. Se tarkoittaa mahdollisuutta oppia suomen kieli ja ymmärtää paikallista kulttuuria ja sen arvoja. Suomen tulisi varmistaa, että jokainen maahan tuleva voi oppia kielen niin hyvin, että hän voi toimia yhteiskunnassa.

Opettaessani Korsossa minulla oli oppilaita, joiden vanhemmat eivät yli kymmenen Suomessa asutun vuoden jälkeen pystyneet kommunikoimaan suomeksi. Tapasin työssäni paljon lähes tai täysin lukutaidottomia äitejä. Miten tällainen äiti voi tukea lastaan opiskelussa tai osallistua aktiivisesti yhteiskuntaan, saati vaatia omia etujaan? Miten tällainen vanhempi voi reagoida, kun opettaja ilmaisee huolensa nuoren pahoinvoinnista tai syrjäytymisvaarasta? Pystyykö tällainen vanhempi aidosti tekemään kaikkensa auttaakseen lastaan pärjäämään?

Jokaisen, joka tulee Suomeen, on voitava oppia kieli ja pystyttävä työllistymään.

Samaan aikaan suomalaisissa yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa on suuri määrä ulkomaalaisille suunnattuja, kokonaan englanninkielisiä opintolinjoja. Mikä on motiivimme yhteiskuntana tarjota tällaista koulutusta? Moni näistä opiskelijoista toivoo työllistyvänsä Suomeen, mutta korkeakouluopintojen ohessa ei vaadita suomen kielen opiskelua siihen pisteeseen asti, että oppilas pystyisi työskentelemään suomeksi valitsemallaan alalla. Korkeakoulusta valmistuvalla voi olla parhaimmillaan edessään yli 40 vuoden työura, ­ehkä loppuelämä Suomessa – eikö meidän kannattaisi kannustaa ja jopa painostaa heitä oppimaan suomen kieli niin pian kuin mahdollista?

Jokaisen, joka tulee Suomeen, on voitava oppia kieli ja pystyttävä työllistymään. Sellainen politiikka, jonka takia maahan muuttanut ihminen päätyy istuskelemaan kuukausitolkulla vailla työpaikkaa, on täysin järjetöntä. Maahanmuuttajilla on valtavasti osaamista, jota meidän pitäisi pystyä hyödyntämään paremmin. Tämä edellyttää panostuksia aikuiskoulutukseen ja avoimuutta työmarkkinoilta. Kotona lapsiaan hoitavien maahanmuuttajaäitien on päästävä nopeammin kiinni työhön ja koulutukseen, ja lasten varhaiskasvatukseen. Turvapaikanhakijoiden on saatava tehdä töitä mahdollisimman nopeasti maahan tulon jälkeen ja tarveharkinnasta on luovuttava.

Tietenkään maahanmuuttajia ei voi kohdella vain työvoimana, vaan heidät ja meidät toisen polven maahanmuuttajien lapset on nähtävä tasavertaisina. Meidän pitäisi pystyä tarjoamaan samat mahdollisuudet kaikille, sama mahdollisuus tuntea Suomi omaksi kodikseen.

Fatim on kaupuginvaltuutettu ja työskentelee viestintätoimistossa, aiemmin hän on toiminut kansainvälisten asioiden asiantuntijana sekä opettanut 3,5 vuotta Vantaalla yhtenäiskoulussa.