Mikään ei ole niin kuin ennen, eikä ole koskaan ollutkaan

Tämä puheenvuoro käsittelee yliopistokoulutusta ns. generalistialoilla. Näin on ruvettu kutsumaan tutkintoja, jotka eivät suoraan tuota mitään ammattipätevyyttä, esimerkkeinä vaikkapa filosofiassa, musiikkitieteessä, sosiologiassa ja yhteiskuntapolitiikassa suoritetut tutkinnot. Tämän rinnalla puhutaan professio-koulutuksesta, tyyppiesimerkkeinä lääkärit ja juristit. Näkökulma avautuu matalalta: aineksina ovat kokemukset ensin sosiologian opiskelijana ja myöhemmin opettajana suoritustasolla, missä tutkintoja konkreettisesti tehdään.

Työt opitaan työpaikoilla

”Töihin pitäisi voida mennä yhä useammin julkiselle sektorillekin jo kanditutkinnon jälkeen niin kuin Britanniassa. Työt opitaan joka tapauksessa työpaikoilla.” Näin totesi työeläkeyhtiö Elon toimitusjohtaja Satu Huber 60-vuotishaastattelussaan Helsingin Sanomissa 7.11.2018. Toteamuksessa kiteytyvät monet yliopistokeskustelun teemat, joita on käsitelty viimeiset kuutisenkymmentä vuotta.

Yksi niistä on koulutuksen ja työelämän suhde. Kun aloitin opiskelut Helsingin yliopiston (HY) valtiotieteellisessä tiedekunnassa 70-luvun puolivälin tienoilla, monet uskoivat, että ratkaisun nimi on FYTT. Lyhenne viittasi filosofisten ja yhteiskuntatieteellisten tutkintojen uudistamista koskevaan komiteamietintöön (A 17) vuodelta 1972. Mietinnössä avainkysymyksiä olivat tavoitteellinen opiskelu ja yhteiskunnan tarpeet. Mietintöä laatineiden yliopistolaisten silloista itsetuntoa kuvasti mietinnön (s. 84) näkemys: ”Tavoitteena tulisi olla haluttuja yhteiskuntakehityksen päämääriä toteuttavan ammattirakenteen luominen.”

Huoli työllistymisestä leimasi vahvasti myös työvuosieni viimeistä uudistusta, HY:ssa Isoksi pyöräksi nimitettyä tutkintojen uudistamista. Nykykeskustelussa työelämän vaatimukset syntyvät kuitenkin globaaleista trendeistä, digitalisaatiosta, robotisaatiosta ja tekoälystä. Niihin ei juurikaan voi vaikuttaa, vain sopeutua, vaikka kukaan ei tiedä, minkälainen on se tulevaisuus, johon pitäisi sopeutua. Ilmapiirin lisäksi toinen silmiinpistävä ero näiden kahden ajankohdan välillä on uudistuksen toteuttamisen aikataulu. FYTT-mietinnön ilmestymisestä uudistettujen tutkintojen alkamiseen yhteiskuntatieteissä kului kahdeksan vuotta. Isoa pyörää pohtivat ryhmät eivät olleet kauaa istuneet, kun uudistus pyörähti käyntiin syksyllä 2017. Se oli oikeastaan ensimmäinen varsinainen rakenteellinen muutos HY:n valtiotieteellisissä tutkinnoissa vuonna 1945 tapahtuneen tiedekunnan perustamisen jälkeen. Tutkintojen sisällöissä oli tietenkin seurailtu tieteellisten keskusten vaihtuvia suuntauksia.

”Opiskelijamäärien suuri ja nopea kasvu 1960- ja 1970-luvuilla muutti merkittävästi yliopistoa.” Lähde ja kuva: Helsingin yliopistomuseo

 

Yleisopintoja ja osaamista

Jonkinlainen oletettu ”yleisyys” tuntuu olevan yliopiston vastaus työelämän vaatimuksiin. FYTT-uudistuksessa HY:n valtiotieteellisessä tiedekunnassa tutkintoihin lisättiin kaikille 25 silloista opintoviikkoa ”yleisopintoja”. Viimeisessä uudistuksessa taas pääaineen vähentämisen ja tutustumisen useampaan opintosuuntaan ennen pääaineen varsinaista valintaa on ajateltu johtavan työelämää palvelevaan yleisyyteen. ”Työelämäopinnot” ilmestyivät pakollisiksi kanditutkintoihin vuoden 2005 uudistuksessa ja nyt ne moninkertaistettiin. Harjoittelu on aivan keskeinen väline näissä opinnoissa. Siihen nähden yliopistossa pohditaan hämmästyttävän vähän harjoitteluun liittyviä kysymyksiä.

Viimeisessä uudistuksessa iskusanaksi löydettiin osaaminen. Jokaisella opintojaksolla on omat osaamistavoitteensa, joiden tulisi omana kokonaisuutenaan tuottaa vaadittu osaaminen. Kaikki tämänkaltaiset uudistukset ovat kirvoittaneet perusteellisesti argumentoitua kritiikkiä, jota on aiemmin esitetty esimerkiksi ns. sivistysyliopiston nimissä. Tässä kritiikissä on korostettu yliopistojen autonomiaa, tieteen vapautta ja tutkimuksen riippumattomuutta. Kritiikin vaikutus toteutettuihin uudistuksiin tuntuu vähentyneen. Sekä työelämän osaamisvaatimuksia painottavat että tutkimuksen omalakisuutta puoltavat ovat olleet yksimielisiä siitä, että opetus perustuu tutkimukseen ja että tutkijat opettavat niitä asioita, joita ovat tutkineet. Tämä periaate juontuu 1800-luvun alun preussilaiseen yliopistouudistukseen.

Viimeisessä uudistuksessa iskusanaksi löydettiin osaaminen.

Huberin perustutkinnoksi suosittelema kanditutkinto liitettiin Suomessa kaikkiin tutkintoihin, kun ne kaksivaiheistettiin eurooppalaisen korkeakoulualueen luomispyrkimyksissä vuodesta 2005 eteenpäin. Kanditutkinnon työmarkkina-asema ei tunnu kuitenkaan paljoakaan vankistuneen. Maailman sivu sen sijaan on ei-ammatillisilta aloilta menty töihin vaihteleva määrä suorituksia takana, ja usein pärjätty ihan hyvin, mikä tuntuisi tukevan ajatusta, että työt opitaan töissä.

 

Kaisa-talo, kuva: Helsingin yliopisto

Uutta pedagogiikkaa

Työelämäretoriikan lisäksi yliopistopedagogiikka on saanut runsaasti huomiota viime vuosikymmenten uudistuksissa. Yliopistopedagogiikkahan kriisiytyi 1400-luvun lopulla, kun kirjapainotaidon keksimisen seurauksena on syntynyt pysyvä huoli siitä, että tieto, jota pitäisi välittää vuorovaikutteisissa opetustilanteissa, on opiskelijoiden saatavilla kätevämmin ja tehokkaammin jollain muulla tavalla, kuten kirjoista ja tietoverkosta. Aiemmin yliopistopedagogiikkaa pohtivat ennen kaikkea filosofit, nyt kenttä on jokseenkin puhtaasti kasvatustieteilijöiden.

 

Nuorempi opettajakunta on saanut aika kattavasti yliopistopedagogista koulutusta. Mikä osuus tällä on siihen, että pedagogiikka on muuttunut neljännesvuosisadassa perusteellisesti, on vaikea arvioida. Vielä 1990-luvulla luetettiin sumeilematta tuhannen sivun kirjapaketteja. Syksystä 2017 esimerkiksi jokseenkin koko sosiaalitieteiden kanditutkinnon on voinut suorittaa erilaisilla kursseilla ja seminaareilla, joiden yhteydessä luettava materiaali on merkittävästi suppeampi kuin vanhoissa tutkinnoissa. Vuonna 1966 valtioneuvosto liitti ensimmäiseen korkeakoulujen kehittämislain täytäntöönpanoasetukseen lausuman, jossa edellytettiin, että ”itse opetuksessa” annetaan eri arvosanoja varten vaadittavat tiedot ja taidot. Nyt tämäkin on saavutettu.

Uudistustahti on 2000-luvulla ollut sen verran ripeä, että voi vahvasti veikata, että tuoreet tutkinnot uudistetaan melko pian.

Ilman lakeja, asetuksia tai lausumia on sen sijaan edennyt 2000-luvulla vahvasti opintojen järjestämiseen vaikuttanut muutos eli kurssimuotoisen opetuksen kieli, joka maisteritasolla yhä useammin on englanti, joissain koulutusohjelmissa yksinomaan se. Tämä juontuu sinänsä tervetulleesta ilmiöistä eli kansainvälisen opiskelija- ja henkilökunnan lisääntymisestä, mutta kielenvaihdoksen pitkän aikavälin seurauksia ei juuri pohdita.

Uudistustahti on 2000-luvulla ollut sen verran ripeä, että voi vahvasti veikata, että tuoreet tutkinnot uudistetaan melko pian. Monet toivovat, että seuraava uudistus perustuisi enemmän tutkittuun tietoon ja analysoituihin kokemuksiin kuin edellinen ­– toisaalta vauhtia on vaikea hiljentää. Ehkäpä seuraava ehdotus on, että opiskelijoille jaetaan opintosetelit, joiden turvin he koostavat tutkintonsa ympäri maailmaa kasvavan verkkokurssi-tarjonnan valikoimasta ja tutkimus sijoitetaan tiedeakatemioihin.

 

 

Kirjoittaja on valtiotieteen lisensiaatti, joka työskenteli tieteen alalla vuodesta 1996 ja jäi eläkkeelle  yliopisto-opettajan (sosiologia) tehtävästä Helsingin yliopistosta 1.9.2018.