Maisemalla on pitkä muisti

Kirsikka Moring matkusti Leivonmäen kansallispuiston reunalla tutustumaan Lea-Elina Nikkilä perinnetilaan Haapalehtoon. Samalla Kirsikka Moring ja Lea-Elina Nikkilä keskustelivat kansallispuiston suoalueiden eri roolien  herkästä tasapainosta Suomen luonnon tasapainon ylläpitäjänä ja turvetuotannon mahdollistajana.
Kumpi on lopulta tärkeämpää?

Haapalehdossa tehtiin eläväksi pala maaseudun historiaa

En muista kuulleeni aikaisemmin näin tihkuvaa hiljaisuutta, jossa tuuli soittaa kitukasvuisten suomäntyjen latvoja, kiitää ja singahtelee paikasta toiseen lukemattomin erilaisin sävelkuluin. Ehkä joskus Siperian mittaamattomalla taigalla voi kuulla saman, tuulen, jolla ei ole päämäärää ja joka ei pysähdy.

Minulla oli ainutlaatuinen tilaisuus kierrellä Leivonmäen kansallispuiston reunalla Lea-Elina Nikkilän kanssa. Hän on alueen asiantuntija, agronomi, ympäristötieteilijä ja vihreä luontoaktivisti, mm Joutsan kunnanvaltuutettu. Ennen muuta hänen elämäntyönsä on ollut ja on hoitaa yhdessä puolisonsa Marianne Luukkasen kanssa Haapalehdon perinnetilaa.

He, raivaavat, kunnostavat, huolehtivat perinnebiotoopeista ja pitävät tilan vanhat rakennukset kunnossa. Haapalehtoon kuuluu myös osa Leivonmäen Haapasuota – yksityisenä suojelualueena.

Olen astunut elävään historiaan.

Perinnetilan yli satavuotiaat rakennukset, niityt ja metsät, lainassa laiduntavat alkuperäiskarjat ja raskaina nuokkuvat omenapuut sopeutuvat kansallispuiston maisemaan orgaanisesti. Näin täällä elettiin kauan sitten. Milloin paettiin rintamaiden sotia milloin etsittiin paikkaa, johon halla ei yltäisi.

Olen astunut elävään historiaan.

Suopursun tuoksu

Ihmeellistä miten suopursun aurinkoon sulava tuoksu, mättäiden ja suonsilmien musta kutsu, kurkien huuto ja kalasääskien uljas lento ovat yhä tavoitettavissa – tuhansien vuosien jälkeenkin.

Erämaat ovat maapallon elinkaaren mittaisia. Suomaat ovat laajassa mittakaavassa Suomen joutomaita, ja kuten muutkin joutomaat niillä on oma erityinen tehtävänsä kasvualustana ja elämän antajana.  Suo. Suomi. Meidän identiteettimme.

 

Haapasuo, Suokukka

Olet nyt tässä. Tämä on Haapalehto ja Leivonmäki, yksi Suomen 40:stä kansallispuistosta, perustettu vuonna 2003. Edessä on silmänkantamattomiin suota, harjuja, metsiä, mustasilmälampia ja vesistä heijastuvaa taivasta.

Pohjoiset suot ovat Suomen luonnon tasapainon ylläpitäjiä, mutta myös vieraslajin, ihmisen sielun ja identiteetin ravitsijoita, jos ihminen vain ymmärtäisi sen.

Maisema muistaa sen minkä me olemme jo unohtaneet. Leivonmäenkin maisema on kuin kaikkialle kurottautuva taideteos, joka vaihtaa olosuhteiden mukaan kertomustaan, värejään ja valojaan. Myyttiset suot ovat kiehtoneet ikiaikaisesti ihmistä. Niitä on pelätty ja kierretty, niihin on hukkunut sekä karjaa että ihmisiä, ja niissä asuvat sumuista nousevat henget.

Pohjoiset suot ovat Suomen luonnon tasapainon ylläpitäjiä, mutta myös vieraslajin, ihmisen sielun ja identiteetin ravitsijoita, jos ihminen vain ymmärtäisi sen.

Mutta sitten tulivat Suo, kuokka ja Jussi. Heistä kasvoi Vapo. Tuli soiden silmitön kuivaaminen ja turpeen poltto, joka jatkuu vaikka tosiasiat miten olisivat sitä vastaan.

 

Jaettu suo

Lea-Elina pitkoksilla

Oli ristiriitainen kokemus lompsia oppaani kantapäillä ja nähdä kaikkialle suosaarekkeensa silmukoinut Leivonmäen kansallispuiston Haapasuo syksyn kirkkaudessa, ja seuraavaksi kiivetä lintutorniin, josta avautuu riipaiseva näky: kaikkialle levittäytyvä Vapon turvetuotanto, mustiksi auratut suot, joiden reunoilla purot noruvat piikkisuorina matkalla vesistöihin, joihin ne eivät kuulu.

Haapasuo on 1970-luvun puolivälissä jaettu niin, että itäpuoli annettiin turvetuotantoon ja länsipuolesta tehtiin suojelualue.

Kun kuljin opastajani mukana Haapalehdon pitkospuilla, pysähdyimme alituiseen. Meitä puhuttelivat vaivero, suopursu, juolukka, puolukka, mustikka karpalo suokukka tai pikkukihokki, lukemattomat syksyn sienilajit ja linnut.

Etuoikeutettu on ihminen, joka kuulee kurkien huudot suolla. Hän on kokenut selkäpiissään evoluution. Onko meillä oikeus tuhota planeettamme harvinaiset kosteikot ja varastaa niiden kokeminen tulevilta sukupolvilta? Kaikki tiedämme vastauksen. Miksi sitten annamme sen tapahtua?

Onko meillä oikeus tuhota planeettamme harvinaiset kosteikot ja varastaa niiden kokeminen tulevilta sukupolvilta?

Perinnetilan haasteet

Haapalehdon perinnemaisema ja -tila suojaa sivustalta Leivonmäen kansallispuistoa. 30 vuotta sitten hankittu tila on vaatinut suuria urakoita, talkootyötä, ammattilaisapua, EU:n rahoitusta ja nykyisten omistajien herkeämätöntä työtä.

”Tulin tähän taloon, johon ei ollut tietä eikä sähköä. Huopatossut jalassa ja karvahattu päässä, lampaantaljapeiton lämmittämänä tässä aluksi talvella nukuttiin”, Lea-Elina Nikkilä kertoo. ”Tämä talo oli varmaan alunperin ollut aito savupirtti, johon oli myöhemmin muurattu iso leivonuuni ja hella paikallisesta liuskekivestä. Sähkö vedettiin, kun alkoi tuntua uuvuttavalta, ettei nähnyt iltaisin lukea. Aina piti olla öljy- ja kaasulamppuja virittämässä. Itse asennettujen aurinkopanelien ja pienen tuulivoimalan tuottama sähkö ei talvella pitkälle riittänyt”.

Tila on yhteensä 25 hehtaaria, josta 13 hehtaaria raivattiin metsä- ja niittylaitumiksi. Kaikki metsät ovat METSO-suojelussa. Yli kuusi hehtaaria maista on suojeltua Haapasuota, joka rajoittuu sen sydämeen, Haapajärveen. ”Tutkimme paikallishistoriaa, maiseman hoitoa, kaskeamisen menetelmiä perinnebiotooppien hoidossa ja laiduntamista.” Kursseja käytiin, ja pääsimme aluksi YM:n kokeiluhankkeeksi. Ennallistaminen oli tarkkaa ja vaativaa. Nyt työtä tehdään EU-tuen turvin ja hyväksytyn hoitosuunnitelman mukaisesti.

”Tulin tähän taloon, johon ei ollut tietä eikä sähköä. Huopatossut jalassa ja karvahattu päässä, lampaantaljapeiton lämmittämänä tässä aluksi talvella nukuttiin”,

On huomioitava maiseman rytmi, valoaukot, maisemaan kuuluvat puut ja pensaat: haavat koivut, pihlajat raidat lehmukset männyt ja kuuset sekä katajat, paatsamat ja pajut. Kaikilla on oma tärkeä roolinsa monimuotoisuuden ylläpidossa.

Tarkoituksena on köyhdyttää laidunmaita, että niiltä kadonneet kasvit kuten vaikkapa kissankello, kissankäpälä tai ketoneilikka saisivat kasvutilaa. Niiden mukana palaavat pölyttäjähyönteiset ja monet muut eliöt. Siinä onkin onnistuttu. Laiduntamisen seurauksena myös mesimarja ja ahomansikka ovat palanneet niityille.

 

Lampaat kukkien keskellä

Alkuperäislaiduntajat

Nyt tilalla viljellään luomuna omaan käyttöön vihannekset ja juurikasvit. Niittyjä laiduntavat naapuritiloilta kesälainassa olevat 15 Norjan alkuperäisrotuun kuuluvaa rygja-lammasta, sekä neljä Suomen alkuperäisiin rotuihin lukeutuvaa länsisuomen- ja itäsuomenkarjan eli kyyttönautaa.

 

Hiehot metsälaitumella

Siinäpä ne heti herättyäni tuijottavatkin aidan takaa hievahtamatta minua, muukalaista, lähestyvät yhtenä rintamana aina vain intensiivisempi tuijotus suurissa silmissään. Ellen olisi aitauksen toisella puolen, juoksisin ehkä jo, mutta eivät kuulemma ole lainkaan aggressiivisia. Minulla vain sattuu olemaan lapsuuden muistoja saman rodun kellokkaasta, Rusinasta, joka ryntäili sarvineen kohti niin pelottavasti, että juuri maidonhakumatkalla täytetty maitokannu lensi aina katajapensaisiin.

 

Tänä kesänä tilanhoitoon oman haasteensa ovat tuoneet kuivuus ja pohjavesien laskeminen. Kaivojen vedet ovat niin alhaalla, että vettä eläimille on päätetty tuoda peräkärryllä lähijärvestä. ”Ja kyllä ne ovatkin juoneet!”

Mitä sanoisivat suomalaisen taiteen kultakauden suuret maalarit, jos näkisivät miten heidän ikuistamansa kansallismaisemat ovat kadonneet Kolia lukuunottamatta? Haloslaisia lumisia metsiä tuskin enää niin usein näkisimme, kun kortilla ovat sekä salomaat että lumi.

Lähestyvä talvi tuntuu jo ruohossa, värejään yhä tummemman sinisiksi vaihtuvissa taivaissa ja lehtipuiden väritykityksessä. Kaste pesee talon traktorin ja raivaussahat on siirretty aittoihin. Talvella tehdään sisätöitä, kirjoitetaan, luetaan, osallistutaan. Kuten muinoin Anton Tshehovin näytelmissä, joissa tuvan hämärässä syyskynttilöiden loimotus valaisi tilan kirjanpitotöitä.

Mitä sanoisivat suomalaisen taiteen kultakauden suuret maalarit, jos näkisivät miten heidän ikuistamansa kansallismaisemat ovat kadonneet Kolia lukuunottamatta?


Perinnebiot00pit – uhanalaisista uhanalaisimpia

Perinnebiotoopit ovat perinteisen maatalouden muovaamia ketoja, niittyjä ja luonnonlaitumia, joille on jopa vuosisatoja kestäneen hoidon seurauksena kehittynyt omaleimainen ja rikas eliölajisto.

1950-luvulla perinnebiotooppeja oli Suomessa 2,1 miljoonaa hehtaaria, joista avoimia luonnonniittyjä 251 000 hehtaaria ja loput puustoisia hakamaita ja metsälaitumia. 1990-luvulla tehdyssä valtakunnallisessa perinnemaisemainventoinnissa enää alle 20 000 hehtaaria arvioitiin arvokkaiksi perinnebiotoopeiksi. Vuonna 2013 tehdyssä uusimmassa arvioinnissa ei minkään perinnebiotooppeihin kuuluvan luontotyypin tila ollut parantunut.

Vuonna 2008 tehdyssä luontotyyppien uhanalaisuuden määrittelyssä arvioitiin 43 perinnebiotooppien luontotyyppiä ja 12 ryhmää. Arvioiduista luontotyypeistä äärimmäisen uhanalaisia oli 29.

Lajien uhanalaisarvioinnin mukaan maamme 2 247 uhanalaisesta eliölajeista 31 prosenttia, eli 707 lajia elää ensisijaisesti perinnebiotoopeilla. Eniten uhanalaisia lajeja on selkärangattomissa ja putkilokasveissa.

Tärkeimmät uhanalaisten lajien perinnebiotoopit ovat kuivat niityt ja kedot. Niillä elää 75 prosenttia perinnebiotooppien uhanalaisista lajeista.

Merkittävin syy uhanalaisuuteen on perinnebiotooppien umpeenkasvu hoidon, kuten niittämisen ja laidunnuksen, loputtua.

Lea-Elina Nikkilä

Kirsikka Moring, teatteritieteen maisteri ja toimittaja, joka on siirtynyt vapaalle 43: n Helsingin Sanomien toimittajavuoden jälkeen. Kulkenut 1970 -luvulta alkaen pohjoisilla alueilla Siperiasta Grönlantiin, Huippuvuorilta Petsamoon ja Ääniselle. Juurtunut läntiseen saaristoomme. On toiminut Maaseutu- ja erävihreiden hallituksessa, ja ollut ehdolla kahdesti Helsingin kunnallisvaaleissa.

Lea-Elina Nikkilä on koulutukseltaan agronomi ja FM (ympäristötieteet). Hän hoitaa perinnebiotooppeja tilallaan Leivonmäellä. Lisäksi hän on Joutsan kunnanvaltuuston 1. varapuheenjohtaja, Maakunnan yhteistyöryhmän jäsen, puoluehallituksen varajäsen (Keski-Suomi) sekä toimii ympäristö- ja luonnonsuojelutyöryhmän toisena puheenjohtajana.