Maatalouspolitiikka kaipaa kokonaisvaltaista uudistusta

Euroopan yhteistä maatalouspolitiikkaa (CAP) uudistetaan jälleen. Myös Vihreät valmistelee uutta maatalouspoliittista ohjelmaa. Ensimmäisiä linjanvetoja tehdään jo kesäkuun puoluekokouksessa.

CAP:n uuden ohjelmakauden on määrä alkaa jo vuonna 2020. Uudistus ei ole helppo, sillä komissiolla on paineita pienentää EU:n maatalousbudjettia Brexitin unionin budjettiin jättämän 13 miljardin vuosittaisen vajeen vuoksi. Päätökset CAP:n jatkosta on tarkoitus tehdä ennen kevään 2019 europarlamenttivaaleja, ja komissio on jo julkistanut uudistuksen päälinjoja [1].

Myös vihreät sorvaavat maatalouspoliittista linjaansa. Syyskuussa puoluevaltuuskunnan kokouksessa puolueelle on tarkoitus hyväksyä uusi maatalouspoliittinen ohjelma. Puoluekokouksessa 16.–17.6. hyväksyttävässä poliittisessa ohjelmassa puolestaan asetetaan tuleville maatalouslinjauksille reunaehtoja.

Uudistuksille on tarvetta, sillä CAP ei ole kyennyt vastaamaan aikamme suurimpiin haasteisiin, ilmastonmuutokseen ja luonnon monimuotoisuuden hupenemiseen. Näkemystä maatalouspolitiikan tulevaisuudesta kaivataan myös kansallisesti, sillä Suomen maataloudella menee varsin kehnosti: alan kannattavuus on huono eikä ympäristövaikutuksissa ole kehumista täälläkään.

Ilmasto, luonto ja eläimet altavastaajina

Keskeisimmät maatalouden ympäristövaikutukset liittyvät ruoantuotannon ilmastovaikutuksiin, ravinnekuormitukseen ja luonnon monimuotoisuuteen. Maatalouspolitiikan vihertäminen oli yhtenä tavoitteena vuoden 2013 CAP-uudistuksessa, mutta tavoite vesittyi pahasti.

Arviot maatalouden osuudesta globaaleista ilmastopäästöistä vaihtelee 18–50 prosentin välillä. Valtaosa päästöistä aiheutuu eläintuotannosta joko suoraan eläinten tuottamista kaasuista ja lannasta, tai epäsuorasti eläinten rehujen tuotannon ja varastoimisen sekä lannan varastoimisen aikana syntyvistä päästöistä. Yli 70 prosenttia maailman maatalousmaasta on eläintuotannon käytössä, ja Suomessakin vähintään saman verran. Päästömäärät vaihtelevat eläinlajeittain ja tuotantotavoittain, mutta selvästi suurimmat ilmastopäästöt aiheuttaa kuitenkin karjatalous [2].

Toisaalta märehtijöistä on myös hyötyjä, sillä oikein toteutettuna niiden laiduntaminen edesauttaa hiilidioksidin sitoutumista maaperään. Laiduntajilla on roolinsa myös uhanalaisten, biodiversiteetiltään rikkaiden perinnemaisemien säilyttämisessä, ja eläinten lanta puolestaan toimii orgaanisena lannoitteena. Selvää kuitenkin on, että tähän riittäisi merkittävästi nykyistä vähäisempikin karjamäärä.

Maatalousmaan potentiaaliin hiilensidonnassa tulisi kiinnittää huomiota, sillä maaperässä on lähes kaksinkertainen määrä hiiltä ilmakehään nähden, ja lähes 38 prosenttia maapallon pinta-alasta on peltokäytössä. Riippuu pitkälti viljelykäytännöistä, vapauttaako pelto hiilidioksidia ilmaan vai toimiiko se hiilinieluna. Kansainvälisen CarbonToSoil -hankkeen mukaan maailman maatalousmaihin voisi teoriassa saada sitoutumaan jopa 25 miljardia tonnia hiiltä vuodessa useiden vuosien ajan. Hankkeessa puhutaan jopa käänteisestä ilmastonmuutoksesta, mikäli viljelykäytännöissä siirryttäisiin teollisesta maataloudesta kiertomaatalouteen. Hanketta pilotoidaan parhaillaan Suomessa kuudella maatilalla. Suomessa tehokkain tapa suitsia peltojen hiilipäästöjä olisi viljelyn välttäminen turvemailla, mutta myös muita keinoja on olemassa [3].

Luontoa ja vesistöjä rasittavat myös liiallinen ravinnemäärä ja torjunta-aineet. Maataloudesta aiheutuu Suomessa nykyisin noin puolet sekä fosforin että typen kuormasta, joka päätyy Itämereen. Vaikka viljelyä on kehitetty ja lannoitusmäärät ovat pienentyneet viimeisten vuosikymmenten aikana, merkkejä maatalouden ravinnekuormituksen vähenemisestä ei silti ole näkyvissä. [4]

Eläinten lanta on tärkeä ja orgaaninen lannoite pelto- ja puutarhakasvien viljelyssä, mutta ongelmia on aiheuttanut se, että kasvinviljely ja eläintuotanto ovat eriytyneet eri alueille. Eläintuotantoon keskittyneillä alueilla lannassa on kasvien tarpeisiin nähden liikaa ravinteita, ja kasvintuotantoon erikoistuneilla alueilla lannasta on pulaa. Sitä puolestaan korvataan mineraalilannoitteilla, johon tarvittava fosfori louhitaan maaperästä ja typpi tuotetaan maakaasusta ja ilmakehän typestä menetelmällä, joka kuluttaa runsaasti fossiilista energiaa. [5]

Maatalousluonnon monimuotoisuus on köyhtynyt radikaalisti, mihin on ollut syynä mm. maatilojen yksikkökoon kasvu, tuotannon tehostuminen, kemialliset lannoitteet ja torjunta-aineet sekä laiduntamisen väheneminen. Perinnebiotooppien eli omaleimaisen eliöstön omaavien, maanviljelyksen muovaamien niittyjen, laitumien ja hakamaiden luontotyypeistä jopa 90 prosenttia on uhanalaisia [6]. Monet niityt ja hakamaat ovat myös metsittyneet, kun harvinaisemmaksi käynyt laidunnus on siirtynyt kylvönurmille.

Maaperän kuntoon voidaan vaikuttaa esimerkiksi usean kasvin viljelykierrolla, jolla on positiivisia vaikutuksia myös monimuotoisuuteen ja vesistöjen kuntoon. Viljelykierto eli vuoroviljely on keskeistä luomuviljelyssä.

Laidunnuksen ja eläinlannan hyödyistä huolimatta on selvää, että eläintuotannon nykyinen määrä on paitsi ekologinen, myös ravitsemuksellinen ongelma. Lihaa ja eläintuotteita kulutetaan yksinkertaisesti liikaa. Tämä on heijastunut myös tuotantoeläinten oloihin, joissa on suuria puutteita eläinten hyvinvoinnin näkökulmasta. EU:ssa on edelleen sallittua eläinten pitotavat, jotka aiheuttavat valtavalle määrälle tuotantoeläimiä tutkitusti kärsimystä. Vaikka EU säätelee useimpien eläinten pitoa minimistandardeilla, ovat ne tasoltaan monin osin vaatimattomia, eikä kaikille eläimille ole ollenkaan EU-tason hyvinvointilainsäädäntöä. Lisäksi monissa maissa on ongelmia hyvinvointilainsäädännön toimeenpanon kanssa.[7]

Maatalouden kannattavuus on heikko

Maatalous- ja puutarhayritysten kannattavuus on heikentynyt Suomessa koko 2000-luvun ajan. Kannattavuutta mitataan kannattavuuskertoimella, jonka arvo 1 viittaa tavoitteena oleviin tuottoihin: yrittäjän tuntipalkkatavoite työstään on 15,8 euroa ja oman pääoman koron tavoite 3,88 prosenttia. Vuonna 2016 maa- ja puutarhatalouden kannattavuus oli 0,26 – koko 2000-luvun heikoin, vaikkakin tuotantosuuntien välillä ja niiden sisällä on suuria eroja kannattavuudessa.[8]

Syitä maatalouden huonoon kannattavuuteen on useita. Suomi on jo sijaintinsa vuoksi haastava paikka ruoantuotannolle, mutta kannattavuus on laskenut etenkin tuotantokustannusten nousun vuoksi. Tarvikkeiden hinnat, erityisesti energian ja lannoitteiden hinnat ovat nousseet voimakkaasti samalla kun tuottajahinnat ovat laskeneet. Myös ulkopoliitiikalla on ollut vaikutuksensa: Venäjän pakotteiden seurauksena asettama tuontikielto vaikutti etenkin lihan ja maidon hintoihin ja markkinoihin koko EU-alueella. Osansa kannattavuusvaihteluun on ollut vaihtelevilla sadoillakin.[9]

Suomessa maatalouden kokonaistuotosta kolmanneksen muodostaa maataloustuet, ja viljelijöiden maataloustulo on jopa puolet pienempi kuin maksettu maataloustuki. Toisin sanoen tuotanto on erittäin riippuvaista tuista. Tuen merkitys viljelijöiden tulonmuodostuksessa on myös selvästi suurempi kuin muissa EU-maissa. [10] EU-tukien lisäksi Suomi maksaa maataloudelleen kansallisia tukia EU:n mittakaavassa poikkeuksellisen paljon: Kansallisen tuen osuus koko tukipotista on noin 55 prosenttia– joskin tästä osan muodostaa EU-tukien kansallisesti maksettavat osuudet, ja kokonaan kansallista tukea Suomen maataloustuista on noin viidennes. Tuista huolimatta elinkeino ei kannata, mikä viittaa rakenteellisiin ongelmiin.

Tuista huolimatta elinkeino ei kannata, mikä viittaa rakenteellisiin ongelmiin.

Kuka tilanteesta sitten hyötyy? Näyttäisi siltä, että ainakin kauppa ja elintarviketeollisuus. Kuluttajatutkimuksen, PTT:n ja Luken tutkimukset osoittavat, että kaupan ja elintarviketeollisuuden osuudet ovat kasvaneet niin lihan, maidon kuin viljankin kuluttajahinnoissa, ja tuottajan ja verottajan osuus vastaavasti pienentynyt. [11]

Mistä tukia pitäisi maksaa – ja paljon?

Keskeinen kysymys on, mistä ja millaiselle tuotannolle tukia halutaan maksaa. Tulevan CAP-uudistuksen yhdeksi tavoitteeksi on nostettu maatalouspolitiikan kestävyys. CAP pyritään saamaan linjaan EU:n ympäristöä, ilmastoa ja kestävää kehitystä koskevien sitoumusten kanssa.[12]Tutkimusten mukaan myös kuluttajat kiinnittävät yhä enemmän huomiota ruoantuotannon eettisiin ja terveydellisiin vaikutuksiin. Jos ongelmia ei saada korjattua, vaakalaudalla on siis koko maatalous- ja ruokapolitiikan uskottavuus.

EU:n maataloustukijärjestelmää on vuosien saatossa kehitetty entistä markkinaehtoisemmaksi siten, että valtaosa tuista on nykyisin sidottu peltohehtaareiden määrään – ei siis siihen, mitä pellolla viljellään tai mitä eläimiä navetassa on. Tämä on ollut vastaus ylituotantoon, jota aiemmat tuotantomääriin sidotut tuet olivat aiheuttaneet. Hehtaareihin sitomisen tarkoitus on ollut antaa viljelijöille vapauksia reagoida markkinoiden muutoksiin. Suomessa on osa kansallisesta tuesta on hehtaariperustaista, osa puolestaan on sidottu tuotantoon.

Yksi seuraus hehtaarituista on Suomessa ollut pellon hinnan nousu, sillä tuki kohdistuu pellon omistamiseen ja pääomittuu ainakin osin pellon hintaan [13]. Suomessa pellon hinta, samoin maataloustukien taso, on varsin korkea, ja hintojen nousun myötä tuotantoaan laajentavien tilojen on ollut vaikea ostaa lisäpeltoa. Suomessa kolmannes kaikesta peltoalasta on vuokrattua ja peltojen vuokrahinnat ovat niin ikään viime vuosina nousseet [14], jolloin pellon hintaan kapitalisoitunut tuki valuu pellon omistajalle tuottajan sijaan.

Oma ongelmansa on se, että EU:n hehtaaritukien tukitasot perustuvat historiaan. Siinä missä kreikkalaiselle viljelijälle maksettiin vuonna 2015 EU:n perustukea yli 500 euroa hehtaarilta, sai latvialainen viljelijä tukea vain noin 100 euroa/ha. Suomen tukitaso jäi hieman alle EU-maiden keskiarvon 256 euroa/ha.[15] Tuen taso asetettiin hehtaarisatojen perusteella ennen maatalouspolitiikan uudistusten aloittamista vuonna 1992. Niinpä niissä vanhoissa jäsenmaissa, joissa saatiin tuolloin kovimmat viljasadot, on edelleen korkeampi tukitaso. Uusien jäsenmaiden tukitasot puolestaan on päätetty poliittisesti. Vaikka tukitasoja tasattiin vuoden 2013 CAP-uudistuksessa, se ei ole poistanut eroja maiden välillä.

Hehtaarituet tarkoittavat EU-tasolla myös sitä, että suurimmat tilat saavat suurimmat tuet – myös ne tilat, jotka pärjäisivät ilman tukiakin. Pohdittavaa siis riittää: Mikä olisi oikea tukitaso, pitäisikö tukiin oikeuttavaan pinta-alaan tehdä rajoituksia[16] ja millaisista viljelymenetelmistä tukia ylipäänsä halutaan maksaa? Nykyisin tukien ehtona on noudattaa niin sanottuja täydentäviä ehtoja, jotka sisältävät esimerkiksi ympäristöön ja eläinten hyvinvointiin liittyviä ehtoja, ja osa tuesta maksetaan viherryttämistukena, mutta kuten tiedetään, lopputuloksessa ei ole kehumista.

Laajempi kysymys on, mihin verovaroin kerätyt maatalouden tukieurot ylipäänsä pitäisi käyttää. Ekosysteemipalvelut eli luonnon tarjoamat aineelliset tai aineettomat palvelut, jotka ovat hyödyllisiä ja jopa välttämättömiä ihmisille ja eläimille, eivät tule hinnoitelluksi markkinoilla. Siksi niiden tuottamisesta on perusteltua tukea. Esimerkiksi laidunlampaiden kasvattaminen perinnebiotooppien suojelun vuoksi ei olisi kannattavaa pelkästä markkinanäkökulmasta. Samoin, mikäli pelloista halutaan hiilinieluja, kannattaa tuet suunnattava viljelykäytäntöihin, jotka hiilensidontaa edistävät.

Suuret ongelmat vaativat suuria ratkaisuja

Euroopan parlamentin vihreä ryhmä (Greens/EFA) ajaa koko ruokapolitiikan perustavanlaatuista muutosta, jossa politiikan lähtökohdaksi otettaisiin akroekologian mukainen maatalousmalli[17]. Akroekologialla tarkoitetaan toisaalta tieteenalaa ja toisaalta tästä johdettuja ruoantuotannon ja -kulutuksen käytäntöjä. Olennaista on koko ruokaketjun kestävyys. Viljelyn periaatteina on luonnonvarojen kestävä käyttö ja luonnon monimuotoisuuden hoito. Se tarkoittaa esimerkiksi kiertoviljelyä, ulkoisten panosten kuten kemikaalien vähäistä käyttöä sekä yhdestä lajista riippuvaisten monokulttuurien välttämistä – apuna käytetään uusinta tutkimustietoa. Luomu on yksi akroekologian mukainen tuotantotapa, muttei ainoa. Akroekologiaa ovat kehottaneet edistämään mm. Maailman ruoka- ja maatalousjärjestö FAO, UNEP ja Biodiversity International.

Samalla vihreä Greens/EFA-ryhmä mylläisi maataloustukien perusteet täysin uusiksi, ja tuet sidottaisiin entistä vahvemmin tuotannon positiivisiin ympäristö- ja sosiaalisiin vaikutuksiin. EU-termejä käyttäen tukien painopistettä siirrettäisiin voimakkaasti maatalouspolitiikan ensimmäisestä pilarista toiseen eli maaseudun kehittämistukiin ja ympäristötukiin.

Yksi keskeinen kysymys on raha. Kuinka paljon ruoantuotannosta ollaan ylipäänsä valmiita maksamaan? Kysymystä voi lähestyä myös siitä näkökulmasta, mitä veroeuroilla saadaan: puhdasta ruokaa, ilmastonmuutoksen hillitsemistä, eläinten hyvinvointia, luonnon monimuotoisuutta ja nykyistä kannattavampaa tuotantoa – vai ei mitään näistä? Entä halutaanko koko Suomi pitää viljeltynä, kuten kansallisen pohjoisen tuen voimin on tehty?

PTT:n tutkija Kyösti Arovuoren mukaan nykyinen tukitaso ei ole välttämätön maatalouden kannattavuuden kannalta. Päinvastoin, toteutetun maatalouspolitiikan vaikutukset aiheuttavat hänen mukaansa suuren osan maataloussektorin kroonisista kannattavuusongelmista. Samaan suuntaan viittaa myös MTT:n tutkimus (2009) maataloustuen ja tuottavuuden vaikutuksista elintarvikkeiden hintamarginaaleihin ja hinnanmuodostukseen. Sen mukaan kaupan ja elintarviketeollisuuden markkinavoima alentaa tuottajien saamaa osuutta ruoan hinnasta, jolloin myös osa maataloustuesta vuotaa niiden katteisiin.[18]

Toisaalta, Euroopan parlamentin vihreät  on tuoreissa maatalouslinjauksissaan ehdottanut CAP-budjetin pitämistä ennallaan – mutta vain sillä edellytyksellä, että maatalouspolitiikassa todella aloitettaisiin ryhmän ajama merkittävä reformi, jonka toteuttamiseen varoja suunnattaisiin. Tosin on muistettava, että europarlamentin vihreät ottaa kantaa CAP:n kokonaisuuteen, ei Suomen kansalliseen tilanteeseen.

Yksi kinkkinen – ja vihreitä jakava – kysymys on eläintuotannon tukeminen ja nykyisten tuotantomäärien ylläpito. Puolue kun haluaa varsin perustellusti tukea siirtymää kohti kasvispainotteisempaa ruokavaliota. Tuotannon ohjaaminen tähän suuntaan on yksi keino, kulutuksen ohjaus toinen.

Vaikka valtaosa tukieuroista on sidottu peltohehtaareihin, on osa tuesta edelleen sidottu tuotantoon kuten eläinmäärään tai maitolitroihin. Lisäksi maataloustuista maksetaan erilaisia investointitukia, kuljetusavustuksia ja markkinointitukia, joista osa kohdistuu elintarviketeollisuudelle. Ainoastaan eläintuotantoon tai eläintuotteiden menekinedistämiseen suunnattuja tukia on siis olemassa ja niitä on mahdollista vähentää – tai vähintään pohtia niiden myöntämisen perusteita uudelleen. Mikäli tuki sidottaisiin esimerkiksi kestävästä toteutettuun laiduntamiseen, karsisi se nykymallin mukaista tuotantoa selvästi ja suuntaisi sitä uudelleen. Riittävillä siirtymäajoilla ja erilaisilla investointi-, luopumis- ja vähentämistuilla voidaan puolestaan varmistaa, että muutos tapahtuu inhimillisesti kestävästi.

Kuitenkin, mikäli puututaan pelkästään tuotantoon, mutta lihan ja muiden eläintuotteiden kulutus ei vastaavasti pienene, tarkoittaa se kysynnän kattamista ulkomaisella tuonnilla. Kulutukseen on mahdollista puuttua esimerkiksi informaatio-ohjauksella tai veroilla. Erilaisilla sertifikaateilla voidaan kertoa kuluttajille kestävämmistä tuotantotavoista. Hinta on tunnetusti tehokas ohjauskeino: eläinperäisille tuotteille asetettu vero olisi mahdollista toteuttaa kansallisesti, ja se korottaisi niin Suomessa kuin ulkomaillakin tuotetun tuotteen hintaa.

Vihreillä on maatalouspolitiikkaa linjatessaan tuhannen taalan paikka tuoda kestäviä ratkaisuja kestämättömään tilanteeseen niin Suomen kuin EU:n tasoilla. Ruoka koskettaa meitä jokaista, ja se, miten ja kenelle ruokaa tuotetaan, on yksi planeettamme kohtalonkysymyksistä.

(Muokattu 5.6. klo 16:25: Korjattu oikea luku globaalin maatalousmaan käytöstä eläintuotantoon.)

Viittaukset

[1]Euroopan komissio 1.6.2018: EU:n talousarvio: Yhteinen maatalouspolitiikka 2020 jälkeen. Lehdistötiedote.

[2]Ilmasto-opas.fi: Ilmastomyönteinen ruoka.

[3]Regina, Kristiina & Heikkinen, Jaakko 2017: Hiilen sitominen ja talteenotto maataloudessa. Teoksessa Yli-Viikari & Aakkula, Jyrki: Maaseutuohjelman ympäristöarviointi. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 54/2017, Luonnonvarakeskus. Sivut 61–71.

[4]Luonnonvarakeskus: Ruoantuotannon ja –kulutuksen vaikutukset ympäristöön ja ilmastoon.

[5] Seppänen, Mervi (toim.) 2012: Maailma muuttuu, muuttuuko maatalous? Helsingin yliopisto. Sivut 71–72.

[6]Ymparisto.fi, Ympäristöhallinnon yhteinen verkkopalvelu: Perinnebiotoopit; Luonnonvarakeskus: Tietopaketit: Monimuotoisuus.

[7]Euroopan parlamentti 2017: Animal Welfare in the European Union. Directorate general for insternal policies department C: Citizen’s rights and constitutional affairs.

[8]Luonnovarakeskus: Taloustohtori: Maa- ja puutarhatalous.

[9]Niemi, Jyrki & Väre, Minna 2017: Suomen maa- ja elintarviketalous 2016/2017. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 17/2017. Sivu  57.

[10]Niemi, Jyrki & Väre, Minna 2017: Suomen maa- ja elintarviketalous 2016/2017. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 17/2017. Sivut 43–44.

[10]Peltoniemi, Arovuori, Karikallio, Niemi & Pyykkönen 2014; Peltoniemi, Arovuori, Karikallio, Niemi & Pyykkönen 2015.

[11] Peltoniemi, Ari; Arovuori, Kyösti; Karikallio, Hanna; Niemi, Jyrki & Pyykkönen, Perttu 2014a: Lihasektorin hintarakenteet. Kuluttajatutkimuskeskus 8/2014.

[11]Peltoniemi, Ari; Arovuori, Kyösti; Karikallio, Hanna; Niemi, Jyrki & Pyykkönen, Perttu 2014b: Viljasektorin hintarakenteet. PTT työpapereita 166. Pellervon taloustutkimus.

[11] Peltoniemi, Ari; Arovuori, Kyösti; Karikallio, Hanna; Niemi, Jyrki & Pyykkönen, Perttu 2015: Maitosektorin hintarakenteet. Kuluttajatutkimuskeskus 1/2015.

[12]Eduskunta20.4.2018: EU:n maatalouspolitiikan kokonaisuudistus.

[13]Kässi, Pellervo; Niskanen, Olli & Lehtonen, Heikki 2015: Pellonhankinnan vaihtoehdot, kustannukset ja peltomarkkinoiden toimivuus. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 30/2015. Sivu 31.

[14]Luonnonvarakeskus 2017: Pellon vuokrahinnat 2016. Uutinen 2.6.2017; Kässi, Niskanen & Lehtonen 2015, sivut 14–15.

[15]Euroopan komissio 2017: Facts and figures on direct payments. DG Agriculture. Sivu 6.

[16]Euroopan komissio on ehdottanut tukeen rajoituksia 60 000 euron jälkeen, ja tilakohtaista 100 000 euron tukikattoa.

[17]Greens/EFA 2017: CAP for the Future: the transition towards a social and agro-ecological food policy. Policy paper. Ks. myös FAO: Acroecology. 

[18]Kuosmanen, Timo; Niemi, Jyrki & Sipiläinen, Timo 2009: Maataloustuen ja tuottavuuden vaikutukset elintarvikkeiden hintamarginaaleihin ja hinnanmuodostukseen. MTT Taloustutkimus.

Muut lähteet

Anttonen, Taru & Vornanen, Jukka 2016: Lihansyöjien maa. Miksi suomalaisten ruokavalion on muututtava. Into.

Euroopan tilintarkastustuomioistuin 2017: Viherryttäminen: monimutkaisempi tulotukijärjestelmä ei ole vielä ympäristön kannalta vaikuttava. Erityiskertomus 21/2017.

Goodland, R. & Anhang, J. 2009. Livestock and Climate Change. Worldwatch Institute.

Isomäki, Risto 2016: Meat, milk and climate. Why it is absolutely necessary to reduce consumption of animal products. Into.

Valtion ravitsemusneuvottelukunta 2014: Terveyttä ruoasta! Suomalaiset ravitsemussuositukset 2014.

Taru Anttonen on toiminut vuodesta 2014 Vihreän Tuuman vt. päätoimittajana. Hän työskentelee ajatuspaja Vision koordinaattorina ja tutkijana. Aiemmin hän on toiminut mm. opintokeskus Vision suunnittelijana ja Naisasialiitto Unionin pääsihteerinä. Koulutukseltaan Anttonen on sosiologi (YTM).