Maailma ilman hierarkioita

Niin kauan kuin luontoa ja eläimiä pidetään toisarvoisina resursseina, ei seksismistäkään päästä eroon, filosofi Elisa Aaltola sanoo. Ekofeminismi avaa tasa-arvoajattelun ympäristöön.

Ovatko ympäristöongelmat miesten syytä? Kysymys on provosoiva. Ekofeministinen ajattelu ei pyri osoittamaan syyllisiä, vaan huomauttamaan, että samankaltainen alistava rakenne koskee usein yhteiskunnan suhtautumista sekä luontoa että naisia kohtaan. Tässä kuten muussakin feminismissä on pyrkimys tasa-arvoon.

On kuitenkin tosiasia, että ilmastonmuutoksella ja ympäristöongelmilla on erityinen suhde naisiin. Esimerkiksi Suomen ulkoministeriö on kartoittanut ilmastonmuutoksen sukupuolivaikutuksia YK:n ilmastonmuutoskonventin (UNFCCC) päätöksentekoa varten ja tuloksena oli, että ilmastonlämpeneminen vaikuttaa luonnon lisäksi naisiin.

Kartoituksessa huomattiin, että kehitysmaissa naisten työnä on huolehtia ruuanlaitosta, vedenkantamisesta ja polttopuiden keräämisestä. Niinpä kun vaikkapa aavikoituminen Afrikassa lisääntyy, on naisten kuljettava aiempaa pidempiä matkoja kantaakseen veden perheelle. Lisäksi samassa kartoituksessa mainittiin tutkimusten osoittaneen, että naisten kuolleisuus luonnonkatastrofeissa on usein jopa neljä kertaa miehiä suurempi.

Jotta ilmastonmuutoksen vastainen toiminta olisi tehokasta, sukupuolten välinen tasa-arvo täytyy ottaa huomioon myös ilmastoon liittyvissä toimissa, niin sopeutumisessa kuin hillitsemisessäkin. Kun luonnon lisäksi kärsijänä painottuvat naiset, feminismiä ja tasa-arvoista ajattelua tarvitaan ympäristökatastrofien estämisessä.

Elisa Aaltola
Elisa Aaltola

Ekofeministinen ajattelutapa ei kuitenkaan tarkastele vain ihmisen ja luonnon suhdetta, vaan myös ihmisten suhdetta muihin eläimiin. Eläimiä koskeviin eettisiin kysymyksiin perehtyneen filosofi Elisa Aaltolan mielestä myös eläintensuojelu on feministinen kysymys, joka linkittyy intersektionaalisuusajatteluun. Siinä syrjinnän eri muodot tulevat yhteen ja palautuvat erilaisiin kulttuurisesti tuotettuihin vastapareihin. Yhden syrjinnän olemassaolo tukee myös muita.

”Ekofeminismissä tätä on kutsuttu ’dominaation logiikaksi’, ja sen puitteissa maailma nähdään dualistisesti, sellaisten jaotteluiden kautta kuin mies–nainen, mieli–ruumis, järki–tunteet, kulttuuri–luonto, ihminen–eläin, länsimaat–muu maailma, terve–vammainen, ja niin edelleen”, Aaltola sanoo.Näiden jaotteluiden välille luodaan rinnastuksia, ja näin ollen mies rinnastetaan kulttuuriin, järkeen, mieleen, ja ihmisyyteen, kun taas nainen rinnastetaan luontoon, ruumiillisuuteen, tunteisiin, ja eläimellisyyteen.

Lopuksi jaotteluiden välille asetetaan myös hierarkioita, eli kulttuurinen, henkinen mies-ihminen on arvokkaammassa asemassa kuin luontoon liitetty, tunteellinen nais-eläin. Väitteenä on, että niin kauan kuin yksikin jaottelu ja sen hierarkia on vallassa, vahvistaa se myös muiden jaotteluiden ja hierarkioiden olemassaoloa.

”Toisin sanoen, jos nainen liitetään luontoon ja eläimiin, ei seksismistä päästä eroon niin kauan kuin luontoa ja eläimiä pidetään toisarvoisena resurssina”, Aaltola tarkentaa. Jos ilmastonmuutos vaikuttaa suoraan naisiin, myös eläimillä ja ihmisillä on yhteyspiste.

”Yhtenä esimerkkinä toimii seksualisointi”, Aaltola sanoo. Hän mainitsee feministisen kulttuuriteoreetikko Carol Adamsin tunnetun teoksen The Sexual Politics of Meat (1990), jossa Adams tuo esille tapoja, joilla naisten seksuaalinen objektifiointi ja eläinten nimeäminen lihaksi tukevat toisiaan: ”Molemmissa itse elävä yksilö on ’poissaoleva’ – yksilö katoaa lihallisuuden alle. Sukupuolipolitiikka tulee esille tavassa, jolla juuri maskuliininen mies on stereotyyppisesti sekä naisia objektifioiva että lihaa syövä – maskuliinisuuden kuvastossa seksuaalisointi ja lihansyönti limittyvät yhteen.”

Aaltola lisää, että tämä tulee Adamsin mukaan irvokkaalla tavalla esille esimerkiksi amerikkalaisten ravintoloiden menuissa, joissa eläinhahmot, joille on eroottisessa hengessä piirretty naisten rinnat, pyytävät asiakasta ”syömään rintansa”.

”Veganismi onkin Adamsille radikaali tapa paitsi tukea eläimiä, myös kritisoida lihaistamisen, seksualisoinnin, kulttuuria – sitä ajatusta, että me voimme kohdata toisen tietoisen olennon vain ruumiina, fyysisenä resurssina, ei subjektina.”

Ekofeminismi puuttuu juuri tähän länsimaisissa yhteiskunnissa vallitsevaan dualistiseen ajatteluun, joka sisältää usein myös hierarkian. Tällaista ajattelua ovat pyrkineet purkamaan muutamat filosofit, esimerkiksi australialainen Val Plumwood (1939–2008). Esimerkiksi teoksessaan Feminism and the Mastery of Nature (1993) hän halusi kirjoittaa uuden tarinan maailmasta, jonka lähtökohta olisi ihmisen ja luonnon välinen tasa-arvo.

Dualismin valta-asetelmaa tukevia piirteitä on Plumwoodin mukaan mahdollista purkaa. Kyse ei ole siitä, etteikö hyväksyttäisi ajatusta erilaisuudesta. Tarkoitus on purkaa hierarkiat.

Teksteissään Plumwood jakaa hierarkioiden purun viiteen ongelmakohtaan, jotka ovat seuraavat:

1. Toinen määritetään taustalle.

2. Itsen ja toisen välillä nähdään radikaali ero.

3. Toinen hahmotetaan vain oman identiteetin kautta.

4. Toinen nähdään vain instrumenttina, ei tahona jolla olisi omia päämääriä tai tavoitteita.

5. Toisten määrittäminen vain stereotypioiden kautta pitää lopettaa.

Plumwood kehottaa esimerkiksi, ettei toista pitäisi enää sijoittaa taustalle: se mikä aiemmin on siirretty taustalle, täytyy ottaa huomioon ajattelussa, näkökulmissa ja päätöksenteossa, ja näiden välillä pitää tunnustaa keskeinen suhde.

Esimerkkinä Plumwood käyttää nykykeskusteluun noussutta käsitettä luontopääoma, josta puhutaan vaikkapa suojelualueiden määrää mietittäessä. Tarkoituksena on laskea luonnolle arvo esimerkiksi sitä kautta saatavista hyödyistä ihmisten terveydelle. Tällä luontopääoma-arvolla voidaan sitten oikeuttaa jonkin luontoalueen suojelun. Jottei luontoa sijoitettaisi tilanteessa taustalle, pitäisi hyväksyä, että luonnolla on arvo sinänsä, ilman taloudellista hyötynäkökulmaa eli tätä ihmiselle varattua luontopääomaa.

Plumwoodin ja muiden ympäristöeetikkojen mukaan luonto on välineellistetty ihmisen päämäärien hyväksi, mikä on väärin. Luonnon välineellistäminen on tehty siten, että ihmiset on asetettu moraalisesti ainoiksi oikeiksi tahoiksi tekemään moraalisia päätöksiä ja ihmiset ovat ainoita, joihin moraaliset päätökset voivat kohdistua. Muu on ulkoistettu keinojen joukkoon.

Plumwoodin kohdat pätevät myös erottelussa muihin eläimiin, Aaltola sanoo. Aaltolan mukaan ihmiskeskeiselle kulttuurille on tyypillistä tehdä voimakas eronteko ihmisen ja muiden eläinten välille.

”Koko ihmiskuvamme usein rakentuu etsimällä eroja suhteessa eläimiin. Samalla eläin määritetään puhtaasti ihmisegon näkökulmasta: vaikkapa eläinten mieltä tarkasteltaessa odotetaan, että sen tulisi olla ihmismielen kaltainen ollakseen olemassa.”

Toisin sanoen eläimen tulisi hallita inhimillinen kieli, inhimillisen optimoivan rationaalisuuden muodot tai vaikkapa peukalo omatakseen mielen.

”Eläinten erityisyyttä ei siis tunnisteta asiaksi, johon voisi sisältyä jotakin validia ja kyvykästä, vaan se määritetään puhtaasti minä-suuntautuneen käsityksen kautta, etsien eroja ja asemoiden eläin passiiviseksi, kyvyttömäksi resurssiksi. Näin ollen eläimiä myös voimakkaasti välineellisestään: niiden fyysinen ja psyykkinen manipulaatio sekä kontrollointi on nykyisessä eläinteollisuudessa viety huippuunsa.”

Aaltola sanoo, että tällainen narsistinen eläinsuhde heijastelee Plumwoodin jaottelua: ”Eläinsuhteesta löytyy kuitenkin myös erityispiirteitä. Yksi näistä on epäily tai skeptismi. Eläinten mieleen suhtaudutaan skeptisesti, kyseenalaistaen ihmisen kykyä koskaan tietää, mitä on olla lehmä tai sika.”

Tätä skeptismiä pidetään oikeutuksena eläinten mielen sivuuttamiselle ja siten välineellistävälle eläinpolitiikalle. Eräänlainen epäilyn politiikka siis määrittää usein eläinsuhdettamme: eläin asetetaan vieraaksi, tuntemattomaksi, sellaiseksi ”toiseksi”, jonka luokse ei ole pääsyä.

Aaltola lisää, että epäily tuottaa etäisyyttä ja edelleen mahdollistaa eläinkysymyksen yhteiskunnallista sivuuttamista. Samalla epäily mahdollistaa monia muita moraalipsykologisia ilmiöitä, kuten empatian puutteen.

Aaltola sanoo, että hierarkioiden purkaminen on mahdollista, jos vain niiden taustalla oleviin ennakko-oletuksiin päästään käsiksi: ”Juuri Plumwoodin korostama yhteenlimittyminen on tapa purkaa dualismeja: ruumis on osa mieltä ja mieli ruumista, kulttuuri osa luontoa, ihminen osa eläinkuntaa, ja niin edelleen. Yhteenlimittymät avaavat tapoja, joilla olemme riippuvaisia muista, esimerkiksi kulttuuri luonnosta ja ihminen eläimistä, sekä monella tapaa haavoittuvaisia, ei-itsellisiä olentoja.”

Tällainen riippuvaisuus ja haavoittuvaisuus edelleen ovat omiaan kyseenalaistamaan narsistista eläinsuhdetta, Aaltola lisää: ”Narsistisen eläinsuhteen puitteissa Kyvykäs Ihminen on oikeutettu kohtelemaan eläimiä puhtaasti välineinä oman etunsa ajamiseksi. Kyvykästä Ihmistä ei ole, vaan ihminenkin on yksi eläin muiden joukossa, joka jakaa paljon noiden eläinten kanssa, ja joka voi dualismin sekä hierarkioiden purkamisen kautta löytää solidaarisen, erityisyyttä kunnioittavan tavan asemoitua suhteessa lehmiin ja sikoihin.”

Ekofeministiset kysymykset luonto- ja eläinsuhteesta ovat jokseenkin samanlaisia, mutta erojakin on: ”Tärkein eroava tekijä on se, että ympäristökysymykset ovat usein holistisia, eli kokonaisuuksiin keskittyviä, kun taas eläinkysymykset ovat yksilökeskeisiä, eli yksilön kokemusmaailmaa korostavia. Holismi voi toisinaan olla piittaamatonta tuota kokemusmaailmaa kohtaan”, Aaltola sanoo.

”Eläinkysymyksen esilletuonti onkin parhaimmillaan hyvällä tavalla ympäristöajattelua haastavaa – tavalla, joka muistuttaa siitä, että luonto tai ympäristö ei koostu ainoastaan orgaanisesta materiasta tai ekologioista, vaan myös kokevista, tietoisista yksilöistä.”

Hannele Huhtala on tasa-arvosta ja muista yhteiskunnallisista asioista kiinnostunut toimittaja. Huhtala on toimittajana mukana Noon Kollektiivissa ja lisäksi hän toimii neljä kertaa vuodessa ilmestyvän Iso Numero -lehden päätoimittajana.