Kuka lobbaa lautasellasi?

Monet ruokaa koskevat tuet, säännökset tai rajoitteet tulevat Suomeen EU:n kautta. Usein päätösten väitetään syntyneen kuluttajan etu unohtaen.

Ruokalobbaus on perinteinen ala Euroopan unionissa. EU:lla on suuri vaikutus siihen, minkä maalaista, hintaista tai sisältöistä ruokaa kaupoista tai ihmisten lautasilta löytyy. Siihen vaikutetaan niin tuin, direktiivein kuin kansainvälisten sopimusten kautta. Maatalouspolitiikan ohella ruuantuotantoon vaikuttavat niin EU:n budjetin yleinen kehitys, aluepolitiikka, kauppapolitiikka kuin ympäristöpolitiikkakin. Tämän myötä ruokalobbauksessa on mukaan tukuittain eri tahoja. Eri alojen firmojen ja järjestöjen päämäärät ja prioriteetit vaihtelevat voimakkaasti. Suurin suomalainen toimija alalla on Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliitto MTK, jonka mukaan sen vaikutustyöstä karkeasti puolet tapahtuu maatalouspolitiikan saralla, ja puolet muualla.

Aina kun puhutaan ruoasta, vaikutustyössä on mukana Copa-Cogeca. Se on eurooppalaisten maataloustuottajien ja heidän yhteistyötahojensa edunvalvoja, joka vaikuttaa kaikkeen ruokaan liittyvään päätöksentekoon EU:n yhteisestä maatalouspolitiikasta eläinten hyvinvointiin ja ympäristöasioihin. Myös Suomen MTK on järjestön jäsen.

MTK:n omaa muutaman hengen kokoista Brysselin toimistoa johtaa Juha Ruippo. Hänen mukaansa vaikuttaminen Copa-Cogecan kautta on keskeisessä roolissa toimiston työssä. Monet pohjoisessa suositut käytännöt eivät ole lainkaan itsestäänselvyyksiä muualla Euroopassa. Vaikutustyötä tarvitaan siis jo Copa-Cogecan sisällä ennen kuin asioita viedään päättäjien eteen.

Ei ole kyse siitä, että tuottajien ja kansalaisjärjestöjen edut olisivat vastakkaiset. Kyse on erilaisista näkökulmista.

Kun Ruipolta kysyy näkökulmaa siihen, eteneekö ruokapolitiikka EU:ssa kuluttajien vai tuottajien ehdoilla, Ruippo myöntää toki heti, että hänen vastuunsa on ensisijaisesti MTK:n jäsenjärjestöille. Laajemmin hän kuitenkin pitää vastakkainasettelua ongelmallisena.

“Kysymys on hankalasti muotoiltu. Ei ole kyse siitä, että tuottajien ja vaikkapa kansalaisjärjestöjen edut olisivat aina vastakkaiset. Ennemmin kyse on erilaisista näkökulmista.”, hän arvioi. Ruippo nostaa esimerkiksi viime aikoina kuohuttaneen keskustelun rikkakasvien torjuntaan käytettyjen glyfosaattipohjaisten aineiden kieltämisestä.

“Aineen käytöstä voisi hyvin löytyä yhteisymmärrys. Ongelma on kuitenkin siinä, että kun kansalaisjärjestöt haluavat kieltää glyfosaatin käytön Euroopassa, niin tuottajia huolettaa, että glyfosaatilla viljeltyjen kasvien tuonti Eurooppaan jatkuisi.”, hän selittää.

Tuottajat siis pelkäävät, että kiellon jälkeen esimerkiksi muualta tuodut kasvikset olisivat liian edullisia eurooppalaisiin nähden.

Kun lakimuutoksia lobataan, lopputulokseen vaikuttaa suuresti, minkä valiokunnan valmisteltavaksi säädökset Euroopan parlamentissa lähetetään ja kuka edustaja saa vastuun sen esittelystä, eli toimii niin sanottuna raportöörinä.

EU-asioita tarkasti seuraavan Maaseudun Tulevaisuuden Brysselin toimittaja Aimo Vainio kirjoitti syyskuussa, että ”ympäristöjärjestöt johtavat infosotaa” EU:ssa (MT 5.9.2016).  Esimerkkinä hän käytti keskustelua metsätalouden suhteesta EU:n ilmastotavoitteisiin. Ympäristöjärjestöt olivat lausuntoineen valmiina kommentoimaan linjauksia jo ennen kuin päätöksiä virallisesti julkistettiin. Syyksi hän epäili, että siinä missä tuottajien Copa-Cogecalla on hyvät suhteet maatalouden pääosastolle ja maatalouskomissaari Phil Hoganin kabinettiin, ympäristöjärjestöt ovat läheisempiä tätä päätöstä valmistelleen ilmasto-osaston sekä ilmasto- ja energiakomissaari Miguel Arias Cañeten kanssa.

Vastakkaisia esimerkkejäkin löytyy helposti. Muutama vuosi sitten EU:ssa väännettiin siitä, millaisia pakkausmerkintöjä elintarvikkeisiin tulisi sisällyttää. Kansalaisjärjestöt lobbasivat laajoja merkintöjä, teollisuus väljempiä. Säädöstä valmisteli ympäristöasioiden valiokunta ENVI, jossa istui myös vihreiden meppi Satu Hassi.

Kun valiokunta vuonna 2009 päätti kannoistaan pakkausmerkintöihin, syytti Hassi aiheen raportööriä, saksalaista Renete Sommeria hyvin suoraan teollisuuden pussiin pelaamisesta (Satu Hassin blogi 19.3.2009). Hassi ei ollut syytöksensä kanssa yksin, vaan monet kansalaisjärjestöt tarttuivat samaan asiaan. Erityisiä kiistan kohteita olivat muun muassa tuotemerkinnät pakkausten etupuolella, ravintosisällön ilmoittaminen annoskoon mukaan sekä terveellisyyden arvioiminen. Järjestöt toivoivat käyttöön niin sanottua liikennevalomallia, jossa värikoodein selkeästi ilmoitettaisiin, voidaanko tuotetta pitää esimerkiksi rasva- tai sokeripitoisuudeltaan terveellisenä vai ei. Tätä vastusti erityisesti karkkiteollisuus, jonka tuotteille värikoodi olisi lähes automaattisesti näyttänyt punaista. Liikennevalomallista ei lopulta tullut pakollista eivätkä kansalaisjärjestöt saaneet ensisijaista tavoitettaan läpi monessa muussakaan kohtaa.

Pelkkä raha ei ratkaise, kuka pääsee lobbauksessa niskan päälle. Ruoan ja elintarvikkeiden parissakin kansalaisjärjestöjen kanta on usein voittanut tuottajien ja teollisuuden suuremmista resursseista huolimatta. Esimerkiksi kelpaa vaikkapa taistelu GMO-tuotteiden käytöstä ja merkinnästä tai EU:n toiminta tupakkatuotteiden sääntelyssä.

Tutkiessaan vuoden 2009 tapausta ruoan pakkausmerkinnöistä tutkijat Paulette Kurzer ja Alice Cooper päätyivät (European Journal of Public Policy, 2013) siihen, että kansalaisjärjestöt voittavat taisteluitaan usein vaikuttamalla julkiseen keskusteluun. Pakkausmerkintöjenkin osalta järjestöt hallitsivat tilannetta, kun merkinnöistä keskusteltiin osana taistelua ylipainoa vastaan. Tappio tuli, kun keskustelu muuttui väittelyksi EU:n liiallisesta sääntelystä ja holhouksesta.

Ruoasta puhuttaessa EU painii usein teknisten säädöksien parissa, jolloin järjestöjen on vaikea mobilisoida asiasta laajaa julkista keskustelua. Vastakkainasettelu tai tuottajapuolen syyllistäminen eivät muutenkaan ole aina toimivia lähestymistapoja. On siis aiheellista kysyä, miten muuten kuluttajien ääntä voisi päätöksenteossa lisätä?

Monille ympäristö- ja muille kansalaisjärjestöille ensisijainen ratkaisu piilee lobbauksen avoimuudessa. Kun tiedetään tarkasti, ketä päättäjät tapaavat ja kuka käyttää vaikuttamiseen rahaa, on helpompi huomata, milloin lobbaus yltyy liialliseksi.

Myös muita toimia on. Kokoomusmeppi Sirpa Pietikäinen on ehdottanut, että EU:n pitäisi maataloustuissaan siirtyä palkitsemaan niitä maatalouden toimijoita, jotka ovat edelläkävijöitä esimerkiksi ympäristöasioiden tai eläinten hyvinvoinnin osalta. EU:n tuilla tulee hänen mukaansa olla aitoa yhteiskunnallista vaikutusta. Pietikäinen on puhunut myös yhtenäisen ruokapolitiikan tarpeesta – nykytilanteen sekavuus on osin seurausta siitä, ettei ruokapolitiikka ole oma sektorinsa, vaan levittäytyy eri politiikkalohkoille.

Selkeämpää ruokapolitiikkaa saadaan kuitenkin odottaa – mikään yllä mainituista tavoitteista ei juuri nyt etene harppauksin.

Lauri Miikkulainen

Kirjoittaja on valtio-opin opiskelija ja freelance-toimittaja, joka on työskennellyt Brysselissä viestintätehtävissä.