Kotona pohjoisessa

Ensimmäisenä yönä Utajärvellä ei tullut uni, kun oli liian valoisaa, mutta nyt Irene ja veljensä Nobert ovat kotoutuneet. Vähiten he kaipaavat Afrikasta jatkuvia hautajaisia.

Tämä on Irenen tarina matkasta Kongon Demokraattisesta Tasavallasta kotiin Pohjois-Suomeen.

Irene Misaon pitkä matka pohjoiseen alkoi heinäkuussa 2016. Ennen pohjoista suuntana oli etelä matkalla Kalemien kaupungista Kongon Demokraattisesta Tasavallasta pakolaisleirille Sambiaan. Lähdön hetken silloin 12-vuotias Irene muistaa hyvin.

Lapsista yöllinen lähtö oli jännittävä seikkailu.

Päivämäärä oli kahdeksas päivä maaliskuuta, sama päivä, jolloin vietetään kansainvälistä naistenpäivää. Irenen veli Nobert oli tuolloin kuusivuotias ja muistaa vain sen, miten hänestä oli hauska nukkua veneessä. Paluuta kotiin ei enää olisi. Sen lapset kuulivat vasta myöhemmin.

Irenen lapsuus Kongossa on hänen muistoissaan hyvää aikaa. Perheen kaikki lapset kävivät koulussa ja perheellä oli iso koti, jossa oli useita huoneita. Vanhemmat työskentelivät opettajina ja kotikieli lapsilla oli ranska, mikä teki heistä maaseudulla asuvien mielestä parempaa väkeä. Irene kertoo parhaista ystävistään koulussa ja miten kujeilu kuului lasten arkipäivään. Kaikki oli hyvin.

Sitten perheen isä menehtyi. Joku lähipiiristä aloitti huhun siitä, että perheen äiti olisikin tosi asiassa ruandalainen, ja tilanteen kärjistyessä poliisit pidättivät eräänä päivänä äidin matkalla töistä kotiin. Hutujen ja tutsien heimosota oli saavuttanut myös Irenen perheen kotikaupungin ja Irenen perheen oli paettava. Äidin työtoveri järjesti äidin ulos vankilasta ja valmisteli matkan koko perheelle pois maasta. Lapsensa äiti tapasi yön pimeydessä laiturilla, jonne ystävä hänet johdatti. Lapsista yöllinen lähtö oli jännittävä seikkailu. Matkan todellinen syy heille selvisi vasta Sambiassa.

 

”Utajärvellä kaikki tervehtii!”

Irene ei muista, kuinka kauan matka Kongosta Sambiaan kesti. Mutta sen hän muistaa hyvin, kuinka yksinäinen hän oli pakolaisleirillä, missä muut kongolaiset nuoret kiusasivat häntä, koska hän puhui vain ranskaa ja englantia. Sama yksinäisyys on seurannut Ireneä Suomeen ja tehnyt hänestä vahvan. ”Jo silloin minun oli pakko olla parempi kuin muut”, Irene kertoo.

Irene perheineen asui Sambiassa 8 vuotta. Kaupunkilaistytön oli pakko opetella viljelemään maata, jotta perhe sai ruokaa. Haave juristin urasta piti unohtaa.

Tiedon lähdöstä Suomeen perhe sai kahdeksan kuukautta ennen suunniteltua lähtöpäivää. Ensimmäiset tiedot Suomesta hänelle tarjosi Google. Pian Irene oppi, että Suomen taloustilanne on aivan toista kuin Kongon tai Sambian. Perheen vanhin veli ehti Suomeen ennen muita ja osasi jo valmistella sisaruksia tulevaan. Hän kertoi, että Suomessa on vähän ihmisiä ja paljon metsää.

Aikaisemmin Pohjois-Suomeen tulleet kongolaisperheet odottivat heitä Oulunsalon lentokentällä ja vastaanotto oli lämmin. Irene kertoo: ”Olin onnellinen!”. Suomen kesäyössä oli valoisaa, eikä uni tullut kenellekään. ”Puhuimme koko yön ja ihailimme ympäröivää luontoa”, muistelee Irene. Perheen äiti oli onnellinen uudesta kodista paikassa, jossa ei tarvitse pelätä.

Kun arki laskeutui, alkoi kaupunkilaisnuorista Utajärven maalaiskunta tuntua liian pieneltä ja esimerkiksi äidin kanssa oli vaikea olla samassa opiskeluryhmässä. Jälkeenpäin ajatellen Irene löytää myös paljon hyvää uudesta alusta pienessä kunnassa, vaikka nuorta seuraa oli välillä vaikea löytää hiljaisessa maalaiskunnassa. Nuoret olivat kuulleet, että Suomessa ei kukaan tervehdi. ”Utajärvellä kaikki tervehtii!” Irene nauraa. Ensikotien tarvikkeet löytyivät paikallisilta ja apua arjen askareisiin oli tarjolla. Asuntojen pieni koko oli ongelma. ”Me asuimme aluksi samassa huoneessa kaikki kolme, minä, äiti ja äidin sisko. Se ei ole sopivaa afrikkalaisessa kulttuurissa.” Irene kertoo.

Nyt, reilun kahden vuoden jälkeen lähdöstä Sambiasta, Irenen koko elämä on Suomessa ja hän asuu Oulussa. Irene kertoo, että joskus täysikuun aikaan hän katselee öisin lumista maisemaa ja ihailee näkemäänsä kauneutta.

 

Suomalainen tulevaisuus

”Voisin käydä joskus tulevaisuudessa lomalla Kongossa ja tehdä jotain auttaakseni muita”, Irene pohtii. ”Todellisuus pitää hyväksyä – This is not Africa. Täälläkin olen erilainen ja on ihmisiä, jotka eivät pidä minusta. Elämä menee kuitenkin eteenpäin, kun keskittyy tärkeisiin asioihin”.

Irene näkee itsensä Suomessa myös kymmenen vuoden päästä. ”Haluaisin asua Oulussa ja tehdä lähihoitajan töitä.” Hän haluaisi myös jatkaa opintoja ammattikorkeakoulussa. ”Joskus ajattelen menneisyyttä ja unelmaa juristin urasta. Se elämä on nyt takana. Meille tapahtui pahoja asioita, joista kuitenkin koitui jotain hyvää – ei saa luovuttaa.”

”Koti on siellä, missä on turvallista.”

”Kongossa meillä ole mitään. Ei edes isän hautaa, jolla voisimme käydä”, Irene kertoo. Kodin tuntu on siirtynyt Utajärvelle. ”Koti on siellä, missä on turvallista. Utajärvellä ihmiset ottivat meidät vastaan ja antoivat meille kaiken”, Irene jatkaa.

Tilanteissa, joissa Kongossa tai Sambiassa Irene nuorena naisena olisi hiljaa, hän huomaa nyt Suomessa puhuvansa ja kertovansa mielipiteensä. ”Suomessa asiat sanotaan suoraan. Pidän siitä. Afrikassa negatiivisia asioita ei haluta kertoa. Sen sijaan pyydetään loputtomasti tulemaan uudestaan huomenna asian tiimoilta. Suomessa ei tuhlata aikaa tällaiseen”, Nobert sanoo. Säästämisen mentaliteetti ja tulevaisuuden suunnittelu ovat asioita, jotka nuoret haluaisivat myös viedä Afrikkaan.

Omaan kulttuuriin kuuluvia asioita, kuten vanhempien kunnioittaminen, on tärkeä muistaa myös uudessa kotimaassa. ”Tuntuu pahalta kuulla, miten jotkut Suomessa pitkään asuneet afrikkalaiset nuoret puhuvat vanhemmille ihmisille”, Irene sanoo. Kotimantereelta veli Nobert kaipaa sokeriruokoa. ”Lapsena söin sokeriruokoa joka päivä ja sitä oli kaikkialla”, hän nauraa. ”Hautajaisia en kaipaa. Niitä oli Afrikassa joka päivä”, Nobert jatkaa. ”Minä kaipaan iloa ja sitä, kuinka kaikki ovat siskoja veljiä”, Irene kertoo.

”Hautajaisia en kaipaa. Niitä oli Afrikassa joka päivä.”

Afrikkaan jääneillä ystävillä ja sukulaisilla on epärealistinen kuva elämästä Suomessa ja Euroopassa. Molemmat nuoret kertovat, kuinka jatkuvasti joku etäinen sukulainen tai naapuri lähestyy heitä Facebookin kautta ja pyytää rahaa. Ireneä tämä suututtaa, eikä hän enää lähetä raha tutuille. ”Heille on vaikea selittää, miksi ylimääräistä rahaa ei ole”, Irene kertoo.

Suomalaisille Irene haluaisi kertoa: ”Me olemme samanlaisia. Emme erilaisia”. Hän kertoo, kuinka työharjoittelupaikassa vanhempi nainen oli hämmästellyt sitä, että maahanmuuttaja tekee töitä. ”Totta kai me haluamme tehdä töitä!” Irene puuskahtaa. ”Toivoisin, että ihmiset kysyisivät asioita enemmän ennen kuin muodostavan mielipiteitä kaikista maahanmuuttajista yhtenä joukkona. Kaikki afrikkalaiset eivät tule kylistä ja savimajoista. Matkustakaa ja tutustukaa ihmisiin!”

 

Grafiikka: Sandra Halme

Aija Saari on Suomen Punaisen Ristin Kontti-ketjun henkilöstökoordinaattori ja aktiivinen humanitaarisen työn ja kehitysyhteistyön vapaaehtoinen.