Kaupunkien aika

Kaupunkilaisväestön osuus maailmassa kasvaa kasvamistaan eikä loppua näy. Rahan ja väestön kasautuessa kaupunkeihin kansallisvaltioiden rooli voi suhteessa pienentyä ja kaupunkien itsenäisyys kasvaa. Tällaisesta kehityksestä on merkkejä Suomessakin.

Mikä ajaa ihmisiä kaupunkeihin? Entä onko kaupungistuminen päättymässä? Trendi ainakin näyttää selvältä, sillä enemmistö maailman väestöstä on vuodesta 2008 lähtien asunut kaupungeissa. Kaupungistuminen myös jatkuu ja arvioiden mukaan kaupunkilaisia olisi jo 70 % vuoteen 2050 mennessä. Suomessa ollaan tyypillisissä kehittyneiden teollisuusmaiden luvuissa. Olemme silti vähemmän kaupungistuneita kuin monet eurooppalaiset verrokkimaamme.

Kaupungistuminen myös keskittyy: hajanaiset ja pienet alueet kuihtuvat suurien kasvaessa yhä suuremmiksi. Jo joka neljäs suomalainen asuu Helsingin metropolialueella.

Kaupungit ovat olleet paikkoja, joissa murros uudenlaisiin talous- ja yhteiskuntajärjestelmiin on tapahtunut. Historian suuri liike onkin ollut liikettä kaupunkeihin: Ensin paimentolaiset ja metsästäjä-keräilijät asettuivat aloilleen viljelemään maata. Sittemmin maaseudulta on muutettu kaupunkiin uudenlaisen työn ja toimeentulon perässä. Näin on tehty niin teollistumisen kuin palvelutaloudenkin murrosvaiheissa. Esimerkiksi Suomen 1950- ja 60-lukujen mittava muutto maaseudulta kaupunkeihin ajoittui yhteen sen kanssa, kun maan talous kehittyi maatalousvaltaisesta teollisuusvaltaiseksi.

Kaupungistuminen näyttää väistämättömältä. Talouden logiikka ja rakenteellinen muutos antavat sille nostoapua, eikä tieto- ja viestintätekniikka etätyömahdollisuuksineen ole nähtävästi innostanut ihmisiä muuttamaan pois kaupungeista – takaisin maalle tai  uusiin, suuria kaupunkeja ympäröiviin harvaan asuttuihin ”puutarhakaupunkeihin”.

Kaupunkeihin kasautuu mahdollisuuksia

”Kaupunki” voidaan määritellä monella tavalla, esimerkiksi riittävän väestötiheyden tai lainsäädännön perusteella. Erään elämänmakuisemman kuvauksen mukaan kaupunki on paikka, jossa jokapäiväisessä elämässä tapaa itselleen tuntemattomia ihmisiä.

Tohtori Seppo Laakso, joka on opettanut pitkään kaupunkitaloustieteen kurssia Helsingin yliopistossa ja tekee tutkimusta lisäksi omassa Kaupunkitutkimus TA -yrityksessään, määrittelee kaupungin väestön ja työpaikkojen tihentymäksi.

”Tihentymiä on erikokoisia ja kaupunki on sitten iso tihentymä”, hän tarkentaa.

Toimintojen kasautumisesta kaupunkeihin, lähelle toisiaan, on hänen mukaansa ensisijaisesti kahdenlaisia hyötyjä: lokalisaatioetuja ja urbanisaatioetuja. Lokalisaatioedut tarkoittavat esimerkiksi yrityksille koituvaa hyötyä siitä, että muitakin saman alan yrityksiä on paljon samalla alueella. Urbanisaatioedut ovat vaikeammin mitattavia kaupungin suuruudesta ja monipuolisuudesta syntyviä hyötyjä.

”Yritykset kilpailevat keskenään lisäten tuottavuutta, ne voivat tehdä yhteistyötä, ne vetävät puoleensa yhteisiä alihankkijoita ja tavarantoimittajia sekä alansa koulutettua työvoimaa”, Laakso avaa samankaltaisten yritysten pariin asettumisen hyötyjä.

Kaupunkeihin kasautumisesta hyötyvät erityisesti korkeaa osaamista tarvitsevat alat, joissa vuorovaikutus muiden kanssa on tärkeää. Esimerkiksi yhdessä tekemässään tutkimuksessa Laakso ja YTM Tamás Lahdelma totesivat, että mitä lähempänä saman alan yritykset ovat toisiaan sitä todennäköisemmin niiden välillä tapahtuu työntekijöiden siirtymää.

Laakson mukaan työntekijöiden siirtyminen välittää tehokkaasti tietoa ja osaamista organisaatioiden välillä. Se tukee innovaatioiden syntymistä ja leviämistä. Vaikka sähköinen viestintä on parantunut, matkustetaan kansainvälisessä yritysmaailmassa jopa entistä enemmän. Henkilökohtaisella kontaktilla ja siitä syntyvällä luottamuksella on yhä suuri merkitys.

Saman alan yritysten saamista lokalisaatiohyödyistä on enemmän tutkimusnäyttöä kuin kaupunkien kirjavuuden mukanaan tuomista urbanisaatioeduista. Urbanisaatio antaa kuitenkin mahdollisuuksia satunnaisiin kohtaamisiin ja erikoistumiseen. Esimerkiksi yhden tehtaan oman lounasravintolan sijaan kaupunkilaisella toimihenkilöllä on mahdollisuus valita eksoottisempia ruokia ja tavata lounasaikaan eri aloilla toimivia tuttavia.

Hyödyt perheille ovat samankaltaisia. Lähellä asuvia ystäviä voi tavata helpommin ja esimerkiksi lastenhoitoapua on paremmin saatavilla, jos läheiset asuvat lähellä. Kulutusmahdollisuuksia ja valinnanvaraa on enemmän. Laakso avaa, kuinka pakolaisetkin hakeutuvat samasta syystä kaupunkeihin:

”Tulijat ovat pääasiassa nuoria aikuisia, monet aika hyvin koulutettuja. Ja yleisen propagandan vastaisesti ei suurimmalla osalla pääasiallinen syy ole sosiaaliturva, vaan halu päästä elämässä eteenpäin. Siihen kaupungit tarjoavat enemmän mahdollisuuksia.”

Niin maahanmuuttajille kuin esimerkiksi seksuaalivähemmistöillekin kaupungit ovat tarjonneet eräänlaisen turvapaikan. Kaupungin sisälle on usein jo syntynyt saman taustan ja kulttuuripiirin ihmisten muodostamia yhteisöjä, joista saa tukea. Ja kadulla voi sulautua massaan joutumatta selittelemään elämänvalintojaan kenellekään.

Arvonmuodostuksen muutos suosii kaupunkeja

Kaupunkien osuus Suomen ja maailman väestöstä sekä niiden osuus työpaikoista kasvaa. Tuottavuus kaupungeissa on myös korkeampaa kuin niiden ulkopuolella. ”Näillä kriteereillä ainakin voi sanoa, että kaupunkien merkitys kasvaa”, Laakso vastaa kysymykseen kaupunkien merkityksen kasvusta.

Sitran ja Demos Helsingin Seuraava Erä -hankkeessa keskustellaan työn ja yhteiskunnan muutoksesta. Sivuston pääesseessä kuvataan (muun muutoksen ja myllerryksen muassa), kuinka maailma on muuttunut ”piikikkääksi”. Termi on lainattu kaupunkiteoreetikko Richard Floridalta ja Tim Guldenilta. Kaupan raja-aidat ovat madaltuneet, mutta samalla esimerkiksi pääomat ja start-up-yritykset kasautuvat harvoihin huippukaupunkeihin, ikään kuin piikeiksi kartalla. Kilpailusta on tullut entistäkin globaalimpaa – esimerkiksi samoja digitaalisia palveluita, jotka on kehitetty ja joita ylläpidetään muissa maailman kaupungeissa, käytetään Suomessakin.

Suomikin on piikikäs ja muutoksessa. Sunnilleen puolet Suomen palveluviennistä syntyy pääkaupunkiseudulla, ja palveluviennin osuus viennistä on kasvanut taantumavuosinakin. Tutkija Seppo Laakso selventää, että syy tähän on palvelumyynnin pysyminen vakaana samalla, kun tavaravienti on vähentynyt. Lisäksi palveluilla on suurempi arvo kansantaloudelle:

”Palveluviennin miljoonalla eurolla on paljon suurempi kontribuutio suomalaiseen arvonlisäykseen kuin tavaraviennin miljoonan euron vientipanoksella. Se on tärkeämpi kuin tilastoissa näyttää.”

Yksinkertaistaen arvonlisällä tarkoitetaan sitä, kuinka paljon korkeammaksi tuotteen hinta nousee siihen käytettyjen panosten (esim. raaka-aineet, alemman jalostusasteen tuotteet) hinnasta. Teollisuuden uudistuessa yhä suurempi osa arvonlisäyksestä perustuu tutkimukseen ja tuotekehitykseen sekä myyntiin ja markkinointiin. Varsinainen tavaran fyysinen tuotanto on suhteessa vähemmän arvokasta kuin esimerkiksi hyvä patentti.

Uudessa arvonmuodostuksessa pyritään usein suoraan globaalille tasolle eikä vain kotimaan markkinoille. Kaupungeissa tapahtuvilla ihmisten kohtaamisilla ja innovaatioilla on siinä suurempi rooli. Seuraavan Erän pääesseessä todetaankin, että ”globalisaation yhteen liittämät suurkaupungit ja niiden metropoliseudut muodostavat yhtenäisen rakenteen, jossa ihmiset ja omistukset liikkuvat usein saumattomammin kuin kaupunkien ja kansallisen periferian välillä”. Palvelun tai tuotteen arvo muodostuu yhä useammin monesta pienestä panoksesta, jotka on suoritettu monessa eri maassa – ”arvoketju” on hajaantunut useisiin eri kaupunkeihin.

Kaupungit eivät yksin päätä tulevaisuudestaan

Kirjailija ja politiikan tutkija Benjamin Barber on esittänyt, että maailmalla pormestarit ovat tyypillisesti vähemmän sitoutuneita puolueisiin ja pragmaattisempia kuin muut vallankäyttäjät. Kaupungeissa tehtävät päätökset ovat enemmän ongelmanratkaisua kuin ideologiaa ja pormestarit itse koetaan aktiivisiksi yhteisön jäseniksi (he ovat usein kotoisin samasta kaupungista, jota edustavat).

Kaupungit tekevät keskenään ylikansallista yhteistyötä. Barber on TED-esitelmässään väittänyt, että samalla, kun valtiot yrittävät ottaa mahdollisimman vähän vastuuta ilmaston lämpenemisen pysäyttämisestä, ovat kaupungit sopineet keskenään kunnianhimoisemmista tavoitteista. Esimerkiksi YK:n aloitteesta perustettu Compact of Mayors -verkosto pyrkiikin konkreettiseen muutokseen. Suomesta siinä ovat mukana useimmat isot kaupungit.

Kysymys on lopulta myös siitä, antavatko valtiot kaupungeille kuinka paljon itsenäisyyttä ja tilaa. Poliitikot voivat päättää myös rajoittaa keinotekoisesti kaupunkien kasvua ja heikentää niiden asemaa kansainvälisissä verkostoissa. Suomessa esimerkiksi kuntien mahdollisuus kerätä veroja on lainsäädännön rajoittamaa; kaupungit toimivat valtiovallan laatimissa kehyksissä, eivätkä voi kaikessa tehdä itsenäisiä valintoja.

Vihreät ovat kuntavaaliohjelmassaan korostaneet sitä, kuinka kunnat ovat voineet peruuttaa joitain hallituksen leikkauksia – että kunnissa voidaan ”valita toisin”. Kun pääministeri Juha Sipilä Suomenmaan haastattelussa sanoo, että hallitus on ”kuntien toivomuksesta päättänyt antaa liikkumavaraa”, on kysymys ollut lähinnä liikkumavarasta heikompaan palvelutarjontaan esimerkiksi subjektiivisessa päivähoidossa ja varhaiskasvatuksen ryhmäkoossa. Tähän monet kunnat eivät ole lähteneet mukaan.

Suomi on Seppo Laakson mukaan kaupungistumisessa jäljessä montaa Keski-Euroopan maata, ja hän uskookin kotimaan kaupunkien yhä kasvavan. Kaupungistuminen voi kuulostaa pelottavalta, jos samalla alueiden välinen eriarvoisuus kasvaa. Aiemmassa haastattelussa (HS 5.2.2016) Laakso ja tutkijakollega, professori Heikki Loikkanen moittivat sitä, että Helsingin keskustan kasvua on liikaa rajoitettu. Se on syönyt sekä pääkaupungin että muun maan tuloja ja nostanut asumisen hintaa.

Mikä sitten olisi parasta politiikkaa niillä seuduilla, joille kasvu ei kasaudu?

”Tavallaan hyödyntää niitä mahdollisuuksia, mitä lähimmät suuret keskukset mahdollistavat, mutta myös vahvistaa omia keskuksia sekä asukkaille että yrityksille vetovoimaisiksi,” ehdottaa Laakso.

Hänen mielestään myös taantuvien alueiden erilainen tukeminen on luontevaa, koska sillä voidaan kompensoida taloudellista integraatiota, josta ovat hyötyneet eniten keskusalueet. Monet ei-kaupunkimaisetkin alueet ovat Suomessa menestyneet hyvin. Esimerkiksi Lappi on saanut kehitettyä matkailuaan hyvin EU:n rakennerahastoja järkevästi hyödyntämällä.

Simo Raittila on sosiaalipolitiikan ja folkloristiikan opiskelija, joka identifioituu vihreäksi liberaaliksi. Hän toimii freelancer-toimittajana ja vihreiden nuorten Rönsy-lehden päätoimittajana. Raittila asui Berliinissä vuonna 2013 ja jäi kaipaamaan sen villimpää ruokatarjontaa.