Kasvua vai onnellisuutta

Poliittisia utopioita tarvitaan, sillä yhteiskuntasopimukset eivät ole luonnonlakeja.

Hyväksytään ensin pari melko ilmeistä asiaa. Ensinnäkin on huomattava, että jo vuosituhansien ajan ihmiset ovat ostaneet ja myyneet. Se on melko käytännöllinen tapa. Toiseksi on todettava, että yhtä kauan tai kauemmin ihmiset ovat halunneet käyttää kykyjään ja näyttää osaamistaan sekä saavutuksiaan eli osoittaa jonkinlaista statusta. Viimeiseksi havaitaan, että vapailla kansalaisilla on aina ollut tahtoa ja mahdollisuuksia myydä kompetenssiaan ja saada siitä vaurautta tuovaa kompensaatiota.

Kun puhutaan ilmastokriisistä tai eurokriisistä, puheisiin tulee usein arvostelua nykyistä talousjärjestelmää kohtaan. Tätäkin artikkelia saattaa joku pitää sellaisena. Yhtä usein puolustellaan kapitalismia melko luonnollisena ja kätevänä systeeminä, joka kaipaa lähinnä sopivaa tuunausta ja syvempää ymmärrystä poliittisilta johtajilta, joiden tehtävänä on asettaa yhteiskunnallisen toiminnan rajat.

Ajatuspaja Visio päätti pari vuotta sitten keskittyä tutkimaan vaihtoehtoja bruttokansantuotekeskeiselle ajattelutavalle. Tuloksena oli kirja Onnellisuustalous, jossa käydään läpi joitakin tilastotieteellisiä vaihtoehtoja bruttokansantuotteen tilalle ja ruoditaan ylipäänsä talouskasvun ja hyvän elämän suhteita. Visio on ollut mukana verkostoissa ja seminaareissa, joissa on ruodittu degrowth-ilmiötä (bruttokansantuotteen hallittu lasku jatkuvan kasvun tavoittelun sijaan) ja downshiftingiä (trendi, jossa ihmiset hakeutuvat helpompiin tai osa-aikaisiin työtehtäviin pyrkien näin ”leppoistamaan” elämäänsä).

Yksi kansainvälisesti merkittävä degrowth-tutkija on kanadalainen Peter Victor. Hän on laatinut kirjassaan Managing without Growth niin kutsutun LOWGROW-mallin ja osoittanut Kanadan kansantalouden oikeilla tunnusluvuilla, että nollakasvuun olisi mahdollista siirtyä hallitusti joutumatta tinkimään peruspalveluista. Tämä vaikutti varsin kiinnostavalta ajatukselta ja niinpä Vision ajatuspaja päätti tilata Tulevaisuuden tutkimuskeskukselta tutkimuksen, jossa tuo malli siirrettäisiin Suomen oloihin.

Raportin tuosta tutkimuksesta voi lukea Tuumasta. Ytimekkäästi voi sanoa, että tulos ei ollut ”mieluinen”, jos halusi argumentteja tukemaan nollakasvun tai hallitun talouslaskun mahdollisuutta. Ajatuspajoja syytetään usein siitä, että tutkimustulokset sattuvat tukemaan tausta-aatetta. Tällä kertaa tämän päämäärän saavuttaminen ei varsinaisesti onnistunut.

Vihreään talouskeskusteluun on Osmo Soininvaaran rinnalle noussut tänä keväänä nuorehko kaksikko, Heikki Sairanen ja Jaakko Stenhäll, joiden kirjoittaman pamfletin Avoin vihreä talousVisio julkaisi huhtikuussa. Kirjoittajien ajatuksiin voi tutustua toisessa artikkelissa. Sairanen ja Stenhäll toivovat vihreiden keskittyvän myös talouspolitiikassa taloustieteeseen, samoin kuin ilmastopolitiikassa luotetaan ilmastotieteeseen. Kaksikko peräänkuuluttaa vastuullista ja realistista talouspolitiikkaa sekä asiallista talouskeskustelua.

Kun Visiossa kahden vuoden ajan on etsitty vaihtoehtoja kasvupakolle ja bruttokansantuotekeskeisyydelle, ”välitilinpäätöksenä” julkaistaan uuden lehden avausnumero, jossa on tutkimusraportti, joka tukee perinteisen kansantaloustieteen näkemyksiä, ja artikkeli, jonka kirjoittajat eivät halua esittää ”saavuttamattomia utopioita, vaan kohtuullisilla muutoksilla nykytilaan saatavia parannuksia”.

Tähänkö on tyytyminen?

Modernin ja kenties jälkimodernin ajan loppu?

Minulle tämänhetkinen maailmantilanne näyttäytyy varsin totaalisena modernin aikakauden loppuna.

Me olemme kertakaikkiaan pisteessä, jossa olisi täysin vastuutonta olla huomioimatta sitä, millä voimalla meitä lähestyy aivan valtava ilmastokriisi. Maapallon keskilämpötilan kohoamista pahempiakin ongelmia tapahtuu koko ajan, kun lajien sukupuuttoaalto heikentää biodiversiteettiä. Ruokatuotanto tuottaa valtavia päästöjä vesiin, mutta samaan aikaan meitä uhkaa fosforipula, johon verrattuna öljyn loppuminen on pikkujuttu. Sillä ilman fosforia nykymuotoinen maanviljely ei kunnolla toimi. Fosforiakin on jäljellä ilmeisesti vain muutamiksi vuosikymmeniksi, joten aika nopeasti pitää ratkaista ihan yksinkertainen kysymys: miten maailman väestölle tuotetaan ruokaa?

Toinen Vision tuore julkaisu on Riikka Kaihovaaran Riippumaton puutarha, jossa käsitellään tätä talouspolitiikkaakin olennaisempaa kysymystä. Kirjoittaja kysyy kirjan lopussa retorisesti, voiko kirjan käsittelemän permakulttuurisen viljelyn avulla ruokkia maailman. Kysymyksen todetaan olevan väärin aseteltu, koska olennaisempaa on kysyä ensin, voiko nykymaatalouden keinoilla ratkaista käsillä olevat ongelmat. Se ei enää näytä välttämättä edes mahdolliselta.

Olen seurannut nykyhallituksen kuntauudistussuunnitelmia muiden suomalaisten lailla. Käytän joitakin keskustelua seuratessa mieleeni nousseita ajatuksia analogiana myös globaaleista haasteista ja niiden keskinäisestä korrelaatiosta.

Kuntauudistuskeskustelussa pohditaan pääosin sitä, onko iso vai pieni kunta parempi ja kuinka monella ihmisellä on oikeus oman kotikuntaidentiteettinsä säilymiseen. Keskustelussa on sivuttu lähidemokratiaa ja sitä, tarvitaanko vaaleilla valittuja tasoja kaksi vai riittääkö yksi. Puhutaan himmeleistä, huoltosuhteesta ja palvelujen karkaamisesta.

Tässä keskustelussa jää minusta sivuun kaksi asiaa. Vähäpätöisempi on se, että suuri tai pieni yksikkö ei korreloi automaattisesti kuntalaisen huomioimisen ja lähipalvelujen kanssa. Kuunteleminen ja palvelujen sijoittaminen liittyvät päätöksiin ja valintoihin, joita valitut päättäjät tekevät ja joita heidän annetaan tehdä. Myös isossa kaupungissa voidaan järjestää palveluja lähelle ja kuunnella kuntalaisia, jos halutaan. Ja kyllä pienessäkin kunnassa voidaan olla välinpitämättömiä.

Isompi ongelma on se, että koko uudistus vaikuttaa vain yhdeltä ”pilipalismin” muodolta. Mitään muuta ei olla muuttamassa kuin kuntien lukumäärää. Samaan aikaan erillisenä hankkeena pohditaan terveyspalvelujen järjestämistä. Nämä liittyvät likeisesti toisiinsa ja varmaan hallitus pyrkii hahmottamaan niistä kokonaisuutta, mutta silti ne ovat erillisiä. Ja siinäpä se sitten onkin.

Onko valtuustojen koko tällä hetkellä optimaalinen? Ovatko lautakunnat ja palvelusektorit järkeviä? Pitäisikö tavoitella kuntalaisen ”yhden luukun periaatetta”? Onko peruskoulu juuri tällaisenaan sellainen, jonka avulla kasvatamme ”optimaaliset” johtajat ja pyörittäjät 2030-2050 -luvun Suomelle?

Oma näkemykseni on, että juuri nyt poliittisten liikkeiden pitäisi keskittyä esittämään saavuttamattomia utopioita eikä vain kohtuullisilla muutoksilla nykytilaan saatavia parannuksia.

Tämä koskee paitsi suomalaista palvelujärjestelmää myös globaaleja kriisejä, joita on käsillä. Emmekä me puhu ”potentiaaleista kriiseistä”, vaan todella dramaattisista kriiseistä, joiden kanssa painimme tässä ja nyt. Vesi- ja ruokapula, köyhyys ja yhteiskunnallinen epävakaus liikuttavat satoja miljoonia ihmisiä. Miten ihmeessä vain pienillä säädöillä saadaan vakautettua eurokriisi, tuodaan perusturvaa ja vaurautta köyhiin maihin sekä estetään mahdolliset konfliktit, joita tällaiset tilanteet ovat maailmanhistoriassa aina synnyttäneet.

Kirjassaan Maailma järkkyy – Kun kulttuurimme uupuvat Amin Maalouf kiteyttää tilanteen: ”Ei näet riitä, että luodaan talous- ja rahoitusalalle uusi toimintamalli, kansainvälisiin suhteisiin uusi järjestelmä, eikä se, että korjataan ainoastaan näkyvimmät epäkohdat. Lisäksi on viipymättä luotava ja iskostettava ihmisten mieliin tyystin toisenlainen näkemys politiikasta, taloudesta, työstä, kulutuksesta, tieteestä, teknologiasta, edistyksestä, identiteetistä, kulttuurista, uskonnosta ja historiasta, vihdoinkin kypsä näkemys siitä, keitä me olemme ja keitä muut ovat sekä visio yhteisen planeettamme tuleivaisuudesta. Lyhyesti sanottuna meidän on kehitettävä sellainen maailmankuva, joka ei ole pelkkä ikiaikaisten ennakkoluulojemme moderni ilmaus vaan sellainen, että sen avulla kykenemme torjumaan meitä uhkaavan taantuman.”

Siinäpä työsarkaa ajatuspajojille, ajattelijoille ja poliitikoille. Keitä me olemme, miksi me olemme? Onko tarkoituksemme vain tuottaa verotuloja palvelujärjestelmälle? Sellaisen vaikutelman saa joskus mattiapusten puheista. Onko minun pakko hakea suurinta mahdollista taloudellista tuottoa, vaikka haluaisin vain olla kyläkoulun opettaja? Euroopan Vihreiden toinen puheenjohtaja Philippe Lamberts sanoi toukokuussa 2012 Green European Foundationin keskustelutilaisuudessa eurokriisistä, että meidän pohdittavanamme on koko eurooppalainen elämäntapa, maailmankuva ja merkitykset, joita elämälle ylipäänsä annamme.

Miksei?

Kasvua vai onnellisuutta? Vai molempia vai ei kumpaakaan? Olen parin vuoden aikana oppinut, että kansantaloustieteilijöille ainoa vastuullinen vastaus on sanoa kasvun olevan jatkossakin välttämätöntä. Nykyjärjestelmä on rakentunut niin, ettei se kertakaikkiaan toimi muunlaisella dynamiikalla. Ongelma on se, että nykyjärjestelmä ei toimi. Vaikka jatkossakin ihmiset tykkäävät ostaa ja myydä sekä osoittaa statusta, tällä hetkellä meillä on niin mittavia ongelmia, ettei tällä tiellä enää ole mielekästä jatkaa.

Järjestelmät ja yhteiskuntasopimukset eivät ole luonnonlakeja. Me ihmiset päätämme niiden sisällöistä ja merkityksistä. Meidän mahdollisuus ja vastuu on tehdä hyviä päätöksiä ja laatia hyviä suunnitelmia. Adhokratian ja pilipalismin tilalle tarvitaan uusia ja kokonaisvaltaisia näkemyksiä – visioita. Niiden laatiminen ja toteuttaminen edellyttää ajattelua, jossa korkealla sivistyksellä on iso rooli. Sivistys ei synny pakolla eikä vain muodollisen koulutuksen kautta. Tarvitaan vapaita ajattelijoita, pohdintaa ja tuumailua. Tarvitaan ihmisiä, jotka uskaltavat ja joiden annetaan ajatella suuria. Mutta etenkin tarvitaan toivoa ja luottamusta, että me ihmiskuntana pystymme ratkaisemaan hyvinkin vaikeita ja monimutkaisia haasteita, ongelmia ja kriisejä.

Lähteet

Kaihovaara, Riikka 2012: Riippumaton puutarha. Teollisen ruoantuotannon romahdus ja permakulttuurin perusteet. Visio.
Maalouf, Amin, 2011: Maailma järkkyy – Kun kulttuurimme uupuvat. WSOY.
Sairanen, Heikki & Stenhäll, Jaakko 2012: Avoin vihreä talous. Visio.

Mikko Airto (s. 1973) on toiminut tutkijana Lapin yliopistossa ja työskennellyt muun muassa opettajana ja opetusalan hallinnossa lapsiperheiden palvelujen suunnittelijana Hyvinkään kaupungissa. Mikko toimi Vision puheenjohtajana vuosina 2010-2015.