Kannattaako soita suojella vapaaehtoisin keinoin?

Yhä intensiivisempi luonnonvarojen käyttö uhkaa kokonaisten ekosysteemien toimintaa. Tämä vaarantaa pitkällä aikavälillä myös ihmisen yhteiskuntien olemassa olon. Luonnonsuojelua tarvitaan turvaamaan lajit ja luontotyypit, jotka ovat ekosysteemien toiminnan edellytys.

Vuonna 2012 asetettiin työryhmä valmistelemaan luonnonsuojelulakiin perustuvaa soidensuojelun täydennysohjelmaa, jonka tavoitteena oli turvata yhä uhanalaisemmaksi käyvää suoluontoa. Vuonna 2014 vihreiden hallituksesta lähdön myötä silloinen ympäristöministeri Ville Niinistö väistyi paikaltaan. Uusi ministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok.) muutti lähes valmiin täydennysohjelman vapaaehtoiseksi, jolloin poistui mahdollisuus lunastaa soita suojelutarkoituksiin. Tutkimuksessani kysyn, onko soiden suojelu vapaaehtoisin keinoin kannattavaa? Kuinka paljon suoluonnon piirteitä pystytään suojelemaan vapaaehtoisuuteen perustuen, ja millä hinnalla?

Suojeltavien soiden valinta ei ole helppoa

Suot ovat haastavia suojelukohteita, sillä niiden vesitalous ja siten ominaispiirteet voivat muuttua valuma-alueen yläjuoksulla tai suon reuna-alueilla tehtävien ojitusten tai hakkuiden seurauksena. Jotta soiden luontotyypit ja lajisto säilyisivät ja niille tehdyt suojeluinvestoinnit kantaisivat hedelmää pitkällä aikavälillä, on suot suojeltava ehjinä vesitaloudellisina kokonaisuuksina. Suon osittainen suojelu ei yleensä ole kannattavaa.

Kuinka paljon suoluonnon piirteitä pystytään suojelemaan vapaaehtoisuuteen perustuen, ja millä hinnalla?

Ei myöskään ole samantekevää, mitä soita suojellaan, koska suojelun resurssit ovat rajalliset. Täydennysohjelman tavoitteiden mukaisesti suojeltavilla kohteilla on oltava uhanalaisia lajeja ja luontotyyppejä. Jotta suojeluun investoiduille euroille saadaan tehokkaasti vastinetta, on kohteiden oltava luontoarvoiltaan monipuolisia ja toisiaan täydentäviä. Lisäksi on huomioitava kohteiden hankintahinta.

Kun soiden suojelu perustuu vapaaehtoisuuteen, on suojeltavilla kohteilla vielä yksi lisävaatimus: maanomistajien on haluttava suojella.

Mikä vapaaehtoisuus?

Vapaaehtoisuuden käsitettä ei määritelty silloin, kun soidensuojelun täydennysohjelma vapaaehtoistettiin. Suojelupäätösten kannalta tämä on ongelmallista. Riittääkö suon suojelemiseksi, että yksinkertainen enemmistö kyseisen suon omistajista haluaa suojella? Vai pitääkö suon pinta-alasta yli puolet kuulua suojeluhalukkaille maanomistajille? Tällöin suuremman palan suota omistavilla olisi enemmän sananvaltaa. Vai onko vapaaehtoisuus sittenkin ehdotonta, jolloin suojeltavan suon jokaisen maanomistajan on haluttava suojella?

Vapaaehtoisuuden määritelmä vaikuttaa tuntuvasti siihen, mitkä suot lopulta päätyvät suojeluun.

Tutkimusta vapaaehtoisuuden vaikutuksista

Soidensuojelun täydennysohjelma kattoi lähes koko Suomen. Tarkasteltavana oli 300 000 hehtaaria suojelematonta suota luontotyyppeineen ja lajeineen. Tästä alueesta kolmannesta ehdotettiin lopulta suojeltavaksi. Ehdotettavia kohteita valittaessa tietoa vapaaehtoisuuden vaatimuksesta ei vielä ollut, joten kohteet valikoitiin luontoarvojensa ja hintansa perusteella.

Suojeltavien kohteiden valinnan tueksi on kehitetty ohjelmistoja, jotka pystyvät käsittelemään hyvin suuria määriä informaatiota. Ne huomioivat paitsi suoluonnon piirteiden määrän ja laadun, myös suojelun rajoitteet, kuten käytettävissä olevan rahasumman tai maanomistajien suojeluhalukkuuden. Ohjelmistojen avulla pystytään esimerkiksi tarkastelemaan, millaisia määriä suoluonnon piirteitä voidaan suojella erilaisilla keinoilla. Tässä tapauksessa vertaillaan, mitä saadaan suojeltua käytössä olevilla resursseilla vapaaehtoisuuteen perustuen tai toisaalta soiden lunastukset sallien.

 

Patvinsuon kansallispuisto, kuva: Juha Kinnunen

Vastakkain luonto, raha ja oikeus päättää omaisuudesta

Alustavat tutkimustulokset osoittavat, että 300 000 hehtaarista voidaan suojella noin kolmannes ilman, että yhdenkään maanomistajan maata suojellaan vastoin hänen tahtoaan. Tämä kolmannes ei kuitenkaan koostu samoista kohteista kuin alun perin valittu kolmannes. Aiemminhan valinnan kriteereinä olivat soiden piirteet ja ostohinta, kun taas vapaaehtoisuuden vallitessa maanomistajien suojeluhalukkuus määrää suojeltavat kohteet. Suon luontoarvot, halpa hinta ja maanomistajan suojeluhalukkuus taas eivät läheskään aina kulje käsi kädessä.

Kuvitellaan, että noin 100 000 hehtaaria suota päätetään suojella. Jos tämä määrä suojellaan maanomistajien mielipiteistä piittaamatta ja maan lunastuksia käyttäen, pystytään suojelun piiriin sisällyttämään noin 30 % enemmän suoluonnon piirteitä kuin ehdottoman vapaaehtoisuuden vallitessa. Hyötyjiä ovat eritoten uhanalaisimmat lajit ja suoluontotyypit. Lisäksi ehdoton vapaaehtoisuus maksaa lähes kaksi kertaa enemmän. Lunastukset salliva suojelu johtaa siis hyvin kustannustehokkaaseen luonnonsuojeluun. Sosiaalinen kustannus on kuitenkin maanomistajien kannalta suuri: jos maanlunastukset sallitaan, on keskimäärin joka kolmannen maanomistajan taivuttava suojeluun vasten tahtoaan.

Suon luontoarvot, halpa hinta ja maanomistajan suojeluhalukkuus taas eivät läheskään aina kulje käsi kädessä.

Vastakkainasettelua voidaan lieventää

Kuvitellaan seuraavaksi, että suojelun lähtökohtia muutetaan. Lunastukset sallitaan, mutta maanomistajien mielipiteet huomioidaan suojelusuunnittelussa jo alkumetreiltä lähtien. Suojeluvastaisten omistajien maita pyritään välttämään. Jos suolla kuitenkin on esimerkiksi korvaamattomia piirteitä eli sellaisia lajeja tai elinympäristöjä, joita ei tavata missään muualla, se voidaan lunastaa maanomistajien mielipiteistä huolimatta. Tällöin suoluonnon piirteitä voidaan tutkimustulosten mukaan suojella yhtä paljon kuin jos maanomistajien mielipiteitä ei huomioitaisi lainkaan. Sosiaalinen kustannus pienenee, kun harvempi kuin joka kymmenes maanomistaja joutuu suojelemaan vasten tahtoaan. Suojelun hintakin laskee hiukan verrattuna ehdottomaan vapaaehtoisuuteen.

On siis mahdollista löytää kompromissi suojeltavan luonnon, suojelun kustannusten ja maanomistajien vastustuksen välille.

Resepti tehokkaaseen, mutta hyväksyttävämpään luonnonsuojeluun

Soidensuojelun täydennysohjelman tavoitteena oli turvata suomalaisen suoluonnon monimuotoisuutta sekä jäljellä olevat arvokkaimmat suot. Jotta tavoitteet saavutettaisiin, ei täydennysohjelmaa voida toteuttaa täysin vapaaehtoisin keinoin. Vapaaehtoisuuden vaatimus kumpuaa kuitenkin menneiden vuosikymmenten paikoin vakaviksi äityneistä suojelukonflikteista, joten myöskään maanomistajien näkemyksiä ei pidä kuitata pelkällä olankohautuksella.

Suojelusuunnittelun lähtökohtana tulisi olla paitsi luontoarvot ja hinta, myös maanomistajien mielipiteiden selvittäminen ja huomiointi. Tämä mahdollistaisi suojelun keskittämisen siihen myönteisesti suhtautuvien maille. Vastustus ei kuitenkaan saa estää sellaisten kohteiden suojelua, joiden piirteet ovat erityisen arvokkaita tai korvaamattomia.

Suojelusuunnittelun lähtökohtana tulisi olla paitsi luontoarvot ja hinta, myös maanomistajien mielipiteiden selvittäminen ja huomiointi.

Näitä periaatteita noudattamalla luonnonsuojelu säilyy luonnon kannalta vaikuttavana ja taloudellisilta kustannuksiltaan kohtuullisena. Samaan aikaan suojelu keskittyy pääosin sitä haluavien ihmisten maille vähentäen luonnonsuojelun aiheuttamia ristiriitoja.

 

 

Eini Nieminen työskentelee tutkijana ja tohtorikoulutettavana Jyväskylän yliopistossa. Väitöskirjassaan hän tutkii soidensuojelun haasteita Suomessa.