Hupeneva monimuotoisuus ja ekologiset kompensaatiot: ympäristöpolitiikan jatkoaika vai uusliberaali markkinasovellus?

Se on kuin haukka, joka saalisti kilpikonnan: sai saaliin, muttei hyödy siitä mitään.”

Kylän vanhin katsoo laajaa punahiekkaista mäkeä, joka erottuu tummanvihreiden metsien keskeltä selvästi. Kukkulan laella siintää tehdaskompleksi ja ympärillä risteilee mutkittelevia teitä pirstaloimassa trooppista sademetsää. Ollaan Madagaskarilla, noin 70 km saaren itärannikolta sisämaahan päin. Täällä on hakattu 2065 hehtaaria metsää nikkelikaivoksen tieltä. Se on 2900 jalkapallokenttää tai 1/3 Talvivaaran kaivoksen pinta-alasta. Lajistomenetykset Madagaskarilla ovat kuitenkin moninkertaiset metsän mosaiikkimaisuudesta johtuen.

Saaren ihmiset seuraavat lähietäisyydeltä menetettyjä kotiseutuja sekä ekologisen kompensaation toteutumista; jäljelle jääneiden metsien tiukkaa suojelua sekä kauempana olevia lisäalueita. Paikallisessa kulttuurissa sanonnat ovat keskeinen tapa jäsentää elämässä tapahtuneita asioita. Yhteisö kokeekin olevansa kuin haukka, joka sai kyllä saaliin muttei hyödy siitä juuri mitään: saaduissa korvauksissa on aikaviive.

 

Ekologinen kompensaatio

Ecological compensation, biodiversity offset, biodiversity compensation, terrestrial conservation offset – tieteellinen kirjallisuus tuntee monta termiä luonnonsuojelun uusimmalle trendille. Kiihtyvän luonnon monimuotoisuuden eli elonkirjon hupenemisen ja tiukentuneiden ympäristönsuojelutavoitteiden myötä luontoarvoja pyritään suojelemaan uusin menetelmin. Ekologisella kompensaatiolla tarkoitetaan jossain muualla tehtäviä toimenpiteitä (ennallistamista tai suojelua), joiden on määrä korvata alkuperäisessä paikassa aiheutuneet haitat. Käsitteellisesti menetelmä muistuttaa saastuttaja maksaa -periaatetta.

Luonnonsuojeluun on syntynyt markkinasuuntautuneita osia, jotka ovat saavuttaneet lyhyessä ajassa maailmanlaajuisen suosion.

Tutkijat eivät ole täysin yksimielisiä ekologisen kompensaation laskentaperusteista. Vaikuttavia tekijöitä on monia mikä tekee haittojen mittaamisesta ja hyvityksen määrittämisestä hankalaa: mikä on riittävä suojelualueen pinta-ala, miten määritetään hävinneiden luontoarvojen hinta ja merkitys ekosysteemeille, miten lasketaan vaikkapa metsän luonnontilaistumiseen kuluva aika ja miten tämä aikaviive huomioidaan kompensaatioalueen määrittelyssä ja suojelun kestossa. Monet ovat kuitenkin sitä mieltä, että on parempi tehdä jotain kuin ei mitään, ja teollisuuskin on ottanut ekologisen kompensaation erityisen mieluisasti käyttöönsä. Ehkä siksi, että siinä on samoja käsitteitä kuin liiketoiminnassa: hinta, arvon kehitys ja tarvittavat maa-alueet.

Toisesta suunnasta katsottuna tilanne näyttää luonnonsuojelukäytäntöjen uusliberaalilta käännökseltä. Luonnonsuojeluun on syntynyt markkinasuuntautuneita osia, jotka ovat saavuttaneet lyhyessä ajassa maailmanlaajuisen suosion. Näitä ovat mm. arvoperustainen tarkastelu, ekosysteemipalveluista maksaminen, markkinoitavat osuudet luonnon resursseista ja luonnonsuojeluvaatimusten helpottaminen tai madaltaminen.

 

Yhteisöjen asema

Yhteiskunnallisten vaikutusten määrittäminen ei ole yhtään helpompaa kuin ekologisten kompensaatiotoimienkaan. Sosiaalisia vaikutuksia on tutkittu luonnonsuojelutapauksissa hyvin vähän, eikä ennallistamishankkeissakaan ole juuri huomioitu poliittisia vaikutuksia. Osassa tutkimuksia on esitetty kritiikkiä, jonka mukaan kompensaatiokohteet eivät onnistu huomioimaan uniikkeja paikkaan sidottuja arvoja. Sonter ym. (2018) esittävät tutkimuksessaan, että jopa kolmannes ekologisen kompensaation hankkeista aiheuttaa ihmisyhteisöjen muualle siirtymistä ja vaikuttaa haitallisesti heidän toimeentuloonsa (esim. kaskeamisen tai pienviljelyn rajoitteet). Ekologinen kompensaatioalue on voitu myös sijoittaa satojen kilometrien päähän alkuperäisestä alueesta, jolloin maisemallisia ja muita menetyksiä (kulttuuriset, henkiset, virkistykselliset) ei korvata paikallisille mitenkään.

 

 

Ekologisilla kompensaatioilla on siis sekä ihmisten hyvinvointia edistäviä että sitä haittaavia vaikutuksia. Yhteisön saamat korvaukset eivät välttämättä kompensoi luonnonsuojelusta aiheutuvia kustannuksia ja riskinä on, että ne, jotka kärsivät hankkeesta eniten hyötyvät korjaavista toimista vähiten. Esimerkiksi Madagaskarilla ongelmana oli ajallinen yhteensopimattomuus: haitat koettiin ennen hyötyjä ja hyötyjen täydelliseen kehittymiseen meni aikaa. Myös sosiaalisiin suhteisiin syntyi jännitteitä, kun ennen kaskiviljelyyn painottunut yhteisö valjastettiin luonnonsuojelumääräysten myötä vahtimaan toisiaan ja raportoimaan laittomista maanraivauksista nikkeliyhtiölle.

 

Politiikka

Uusliberaali suuntaus luonnonsuojelukäytänteissä ohjaa toimintatapoihin, joissa ympäristönsuojelun tulee olla taloudellisesti kannattavaa. Luonnonsuojeluhankkeiden sijaan puhutaan kehityshankkeista. Varsinkin matalan tulotason maissa toteutettavat projektit sisältävät nykyään usein ajatuksen, että suojeltujen luonnonarvojen lisäksi paikallisyhteisölle tulee tuottaa taloudellisia etuja. Muutokset luonnonsuojelussa liittyvät hallinnon kokonaisvaltaiseen muutokseen: hallinto muuttuu hallinnaksi (governance) ja ei-parlamentaaristen toimijoiden rooli kasvaa tässä muutoksessa.

Ekologisen kompensaation nopea yleistyminen luonnonsuojelutoimenpiteenä ilman vakiintuneita sääntöjä ei herätä kaikissa tutkijoissa luottamusta. Karkeasti rajaten on olemassa kaksi koulukuntaa: ne, jotka uskovat kaikkien voittavan ja ne, jotka näkevät riskejä markkinaohjattuihin toimenpiteisiin siirtymisessä – erityisesti luonnon kannalta – ja epäilevät sen hyödyttävän vain vahvimpia yhteiskunnallisimpia toimijoita.

Ekologinen kompensaatio voi tuottaa myös hyvin erilaisia poliittisia lopputuloksia, kuin mihin se on alun perin suunniteltu. Kanadassa, Albertan osavaltiossa öljyhiekkateollisuus on kuumentanut poliittisia tunteita jo yli vuosikymmenen. Maan hallitus ei ole onnistunut sopimaan velvoitteista, joiden perusteella kaivosteollisuuden olisi lievennettävä aiheuttamiaan ympäristöhaittoja kompensaatiotoimin, eikä luomaan tarvittavia mekanismeja kompensaatioalueiden markkinapohjaisen kaupankäynnin, esimerkiksi luonnonarvopankin, aloittamiseksi. Tämän seurauksena valtaosa maakunnan suojelutoimenpiteistä toteutuu edelleen teollisuuden ja kansalaisjärjestöjen yhteistyönä. Yhteistoiminta on sinänsä hieno asia, mutta hallinnollisen sääntelyn puuttuessa puuttuu myös järjestelmällinen luonnon tilan arviointi ennen ja jälkeen suojelualueen perustamisen sekä lain tuoma pysyvyys ja suoja tulevia käyttöpaineita vastaan.

Ekologinen kompensaatio voi tuottaa myös hyvin erilaisia poliittisia lopputuloksia, kuin mihin se on alun perin suunniteltu.

Little Red River Cree Nation -alkuperäiskansa on taistellut maankäyttöoikeuksistaan 1899 tehdyn sopimuksen mukaisesti. Kanadan hallitus haluaa käyttää kompensaatioita poliittisena välineenä vahvistaakseen hallintaansa alkuperäiskansoille osoitetuilla mailla, ja niin tehdessään sopimusoikeudellisesti suojella arvokkaita maisema-alueita. Alkuperäiskansat taas ovat nähneet kompensaatiomenetelmän turvaavan heidän oikeuksiaan kasvavien maankäyttöpaineiden alla ja tuovan mahdollisuuden kerätä varoja suojelutyölle, kun luonnonarvopankin kautta kompensaatio-oikeuksia voidaan myydä öljyteollisuudelle. Markkinoiden ohjaamat toimet voivat siis ajaa toimimaan vastoin alkuperäistä ekologisen kompensaation ajatusta, jossa luonnon itseisarvo ja monimuotoisuuden tukeminen on keskiössä.

Suomalaisia kompensaatiotapauksia ei ole. Muutama on vireillä, mm. Sakatin kaivoksen Natura-alueen kompensaatio ja vapaaehtoiseen luontohyvitykseen perustuva NCC:n ja Metsähallituksen hanke. Ekologinen kompensaatio on neljäs vaihe lievennyshierarkiassa, jossa negatiivisia vaikutuksia ensin vältetään, sitten minimoidaan ja kolmanneksi ennallistetaan haitta-alueella. Uusien hankkeiden yhteydessä käydään keskusteluja haittojen suuruudesta, mutta tähän mennessä kaikki pohdinnat ovat lopulta johtaneet päätelmään, että merkittävää haittaa ei aiheudu. Tällöin kompensaatio ei tule käyttöön vaan tehdään vain lievennystoimenpiteitä. Suomessa on käynnissä tutkimuksia, joissa selvitetään, onko tällaisia tapauksia ollut.

 

Tulevaisuus

Miten elonkirjon hupenemiseen tulisi vastata ja miten uudet sovellukset toimivat käytännössä? Ekologisen kompensaation rinnalla kulkee myös yhteisöperustainen luonnonsuojelu, jossa pyritään huomioimaan sekä luonnon että paikallisyhteisön tarpeita. Yksi merkittävä ero tavanomaisiin suojeluprojekteihin on se, että yhteisöperustaisen suojelun suunnitteluun osallistuvat tutkijat ja paikalliset yhdessä. Olennaista on myös hyväksyä tiedon epätäydellisyys. Tämä edellyttää yhteistyötä ja riskien jakamista hallinnon ja paikallisten välillä: toimintojen läpinäkyvyyttä ja vastuun kantoa, jotta tehdyistä asioista voidaan oppia kollektiivisti ja onnistutaan luomaan parhaita alueelle sopivia käytäntöjä. Aidon yhteistyön onnistumiseksi on siirryttävä myös pois vanhasta sanelevasta hallintotavasta. Haasteista huolimatta pitkän tähtäimen suojelutavoitteet toteutuvat varmemmin, kun tehdään yhteistyötä paikallisen yhteisön kanssa.

Luonnon monimuotoisuuden tarjoamat palvelut, kuten puhdas vesi ja ilma sekä ravintokasvien pölyttäminen, ovat ensiarvoisen tärkeitä turvata; niin luonnon kuin meidänkin kannaltamme.

Pitkää tähtäintä tarvitaan ekologisessa kompensaatiossakin. Alueiden suojelun tulee olla pitkäaikaisia, jotta elinympäristöt eivät ole uhattuna heti kymmenen vuoden jälkeen. Lakien tuoma velvoittavuus ja pysyvyys ovat tärkeitä, ja lisäksi kompensaatiotarve pitää tunnistaa lupaprosesseissa. Tutkija Ryan Hacket (2015) painottaa tarvetta uusien poliittisien työkalujen avoimeen tarkasteluun niiden tullessa käyttöön. Kanadalaisen esimerkin tavoin on nimittäin riskinä, että menetelmät ovat poliittisesti monikäyttöisiä.

Kritiikkiä on usein helpompi löytää kuin positiivisia puolia. Ekologisen kompensaation kohdalla tulee pohtineeksi luonnon itseisarvon asemaa; miten suojella varauksetta ja joustoitta sellaista, joka on uniikkia ja jonka todellista rahallista arvoa on lähes mahdoton määrittää? Koska sillä on itseisarvo. Se on ihmiskunnan eettinen valinta, joka loppukädessä vaikuttaa meidänkin lajimme olemassaolon mahdollisuuksiin. Luonnon monimuotoisuuden tarjoamat palvelut, kuten puhdas vesi ja ilma sekä ravintokasvien pölyttäminen, ovat ensiarvoisen tärkeitä turvata; niin luonnon kuin meidänkin kannaltamme.

Haasteet eivät ole pelkästään paikallisia, tai edes kansallisia, vaan laajimmalla mahdollisella tavalla kansainvälisiä. Niiden ratkaisemiseksi on pureuduttava ennallistamis- ja luonnonsuojelutoimien lisäksi elintasokysymyksiin, perhepolitiikkaan ja -suunnitteluun sekä valtioiden sisäisiin turvallisuuskysymyksiin. Helppoa, kevyttä tai nopeaa? Ei, ei mitään näistä.

* * *

Madagaskarilla päivä painuu mailleen ja viljelijät seuraavat sadekuuron jälkeistä tilannetta uusilla puuviljelmillään. Taimet kasvavat hyvin, mutta hedelmiä ei vielä näy. Niitä tulee vasta puun saavuttaessa sukukypsyysiän ja se kestää vielä vuosia. Siihen asti on elettävä vaihtoehtoisilla toimeentulolähteillä, joita luonnonsuojelualueen vieressä on vain vähän tarjolla. Yhteisö kuitenkin katsoo tulevaisuuteen. Heidän mielestään ekologinen kompensaatio on kuin elämä itsessään: ”siinä on hyvää, siinä on huonoa, siinä on makeutta ja siinä on kitkeryyttä”.

Kirjoittaja Anna-Kaisa Tupala on väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistosta. Väitöskirjassaan hän tutkii ekologisia kompensaatioita kansalaistason näkökulmasta.