Haastava yhtälö

Jos köyhyyttä halutaan vähentää ympäristöystävällisesti, pitää muuttaa koko talousjärjestelmä.

Vihreät haluavat sekä ekologisesti että sosiaalisesti kestävän maailman. Mutta voiko molemmat saada? Köyhyys on maailmanlaajuisesti vähentynyt viime vuosikymmeninä. Samaan aikaan kasvihuonepäästöt ovat kasvaneet. Onko köyhyyden väheneminen ympäristöongelma?

”Yleinen harhaluulo on, että köyhyys on ympäristöongelma. On vieläkin käsityksiä, että köyhät raivaavat sademetsät hakkaamalla polttopuita. Mutta tutkimukset osoittavat, että rikkaus on ympäristöongelma. Päästöt ja materiaalijalanjäljet kasvavat tulojen myötä sekä maailmanlaajuisesti että Suomessa”, sanoo Jyväskylän yliopiston tutkijatohtori Tuuli Hirvilammi.

Suomessa köyhyys on enemmän suhteellista – kuinka paljon vähemmän jollakulla on suhteessa muihin – kuin absoluuttista. Köyhyyttä mitataan suhteessa suomalaisten koko ajan nousevaan elintasoon. Kun kohtuullisen kulutuksen raja nousee, myös haitalliset ympäristövaikutukset kasvavat. Ristiriita on siis olemassa, Hirvilammi sanoo.

Hän oli mukana Kelan Kohtuuden rajat – yksin asuvien perusturvan saajien elintaso ja materiaalijalanjälki -tutkimuksessa, jossa mitattiin perusturvan saajien materiaalijalanjälkeä eli sitä, kuinka paljon luonnonvaroja kuluu henkilön käyttämien tuotteisiin ja palveluihin niiden koko elinkaaren aikana.

Tutkimuksessa selvisi, että perusturvalla eläjien elintaso on kestämätön niin sosiaalisesti kuin ekologisesti. Raha ei riitä elämiseen, mutta samaan aikaan perusturvalla eläjien materiaalijalanjälki on puolitoista kertaa niin suuri kuin sen pitäisi olla, jotta se olisi ekologisesti kestävää. Pienituloiset elävät kuitenkin lähempänä ekologisen kestävyyden rajaa ihan vain siksi, että heillä ei ole varaa kuluttaa, vaikkapa käydä lomamatkoilla.

Kaikkien pitäisi siis vähentää kulutusta, jotta ekologisen kestävä yhteiskunta saavutettaisiin. Hirvilammen mukaan pitäisikin määritellä, mitä ihmiset tarvitsevat ja mikä on kohtuullisen kulutuksen raja. Se on tutkijasta vaikeaa, koska suhteellinen köyhyys tarkoittaa käytännössä sitä, ettei köyhä pysty osallistumaan vallitsevaan elämäntapaan. Siksi se on syrjäyttävää.

Kohtuullisen kuluttamisen määrittelemiseen tarvitaan iso kulttuurinen muutos. Pitäisi olla syvemmän tason pohdintaa siitä, mikä tekee ihmiset onnelliseksi tai mikä on hyvää elämää.

”Luulen, että kohtuullisen pohdinta liittyy laajemmin sellaisen hyvän elämän etsintään, jota on nyt todella paljon käynnissä. Ihmiset pysähtyvät miettimään. Aletaan nähdä, että tämä elämäntapa on planeetalle turmiollinen eikä se edistä hyvinvointia”, Hivilammi sanoo.

Hirvilammi tarkentaa, että kohtuullistamisesta puhuessaan hän ei tarkoita sitä, että kaikkien pitäisi vähentää kulutusta. Maailman mittakaavassa joidenkin ihmisten elintaso on liian alhainen.

”Meillä Suomessa on liian korkea ekologinen jalanjälki, joten meillä on suurempi moraalinen vastuu vähentää jalanjälkiämme ja jättää tilaa niille, joiden hyvinvointi on vielä sellaisella tasolla, ettei heillä ole riittävästi ruokaa, juomavettä tai koulutusta.”

Sosiologi Riikka Aro haastatteli väitöskirjassaan hyvin toimeentulevia ja korkeasti koulutettuja ihmisiä kuluttamisesta. Vaikka Aron haastattelemat ihmiset olivat tietoisia ympäristöasioista ja kokivat olevansa vihreämpiä kuin monet muut, ekologisella kestävyydellä ei ollut suurta merkitystä heidän elämässään. Ympäristön huomioiviin päätöksiin nähtiin menevän liikaa aikaa ja rahaa. Yhtenä väitöskirjan johtopäätöksistä oli, että ekologisen kestävyyden saavuttamiseksi tarvitaan kuluttajien päätöksiä enemmän järjestelmätason muutos. Hirvilammi on samaa mieltä.

”Yksilön on vaikea tehdä tarvittavia muutoksia. Pitäisi olla poliittisia linjauksia, joilla parannetaan kaiken kulutuksen materiaalitehokkuutta”, Hirvilammi sanoo.

Millaisia poliittisia linjauksia tarvittaisiin, jotta eläisimme sekä ekologisesti että sosiaalisesti kestävästi? Hirvilammen mukaan suurin osa pienituloistenkin kulutuksesta liittyy asumiseen, syömiseen ja liikkumiseen. Näistä palveluista pitäisi Hirvilammen mukaan saada ympäristöystävällisempiä niin pienituloisille kuin suurituloisille tukemalla kasvisruokailua, pitämällä huolta julkisesta liikenteestä ja julkisista palveluista sekä rakentamalla energiatehokkaasti. Tällaiset esimerkit tukevat sekä ekologista että sosiaalista kestävyyttä.

Saksalaisen Wuppertal-instituutin tutkija Michael Lettenmeier selvitti artikkelissaan 8 tons of Material footprint – Suggestion for a Resource Cap for Household Consumption in Finland, kuinka paljon suomalaisten kulutusta pitäisi muuttaa, jotta kotitalouksien kulutus olisi kestävää vuonna 2050. Tällä hetkellä suomalaisen materiaalijalanjälki, eli suomalaisten käyttämien tuotteiden ja palveluiden tarvittavien luonnonvarojen kulutus niiden koko elinkaaren aikana, on noin neljä kertaa niin suuri kuin luonnonvarojen kestävä käyttö edellyttäisi. Artikkelin mukaan kulutuksen kestävä taso on mahdollista saavuttaa muutaman vuosikymmenen kuluessa, jos muun muassa eläinperäisten elintarvikkeiden kulutusta, rakennusten lämmittämiseen vaadittavaa energiaa ja liikkumista vähennetään radikaalisti.

Hirvilammi muistuttaa, että kuluttamisen vähentämistä on vaikea muuttaa ilman koko talousjärjestelmän muutosta.

”Olemme sidottuja talousjärjestelmään, jossa elämme. Kaikkia ärsyttää se, että laitteet hajoavat ja tuotteet ovat tehty kestämättömiksi. Mutta me olemme osa järjestelmää. Emme voi kuluttajina loputtomiin valita toisin, jos talousjärjestelmämme perustuu turhan roinan tuottamiseen”, Hirvilammi sanoo.

Jotkut painottavat, että nykyinen talousjärjestelmä voidaan säilyttää, jos kasvu on aineetonta tai hyvin vähäpäästöistä. Hirvilammi sanoo, että aineetonta kasvua pidetään tutkijayhteisössä myyttinä, koska materiaalia ja energiaa tarvitaan väistämättä myös esimerkiksi digi- ja hoivapalveluihin sekä muihin aineettomina pidettyihin palveluihin.

”Mutta on toki tärkeää siirtyä mahdollisimman aineettomaan vaurauden kasvuun ja pyrkiä vähäpäästöiseen talouteen. Sen tulisi olla talouspolitiikan keskeinen tavoite bruttokansantuotteen kasvun tavoittelun sijaan”, Hirvilammi sanoo.

Talousjärjestelmä on aina yhteydessä työhön ja toimeentuloon. Kulutusta ei voida vähentää ilman, että samalla huolehdittaisiin siitä, että ihmisillä säilyy työllistymisen ja toimeentulon mahdollisuuksia. Haastava ristiriita ohjaa kyseenalaistamaan kasvutaloutta ja pohtimaan, onko ihmisillä vaihtoehtoja. Voiko tavallinen kansalainen heittäytyä kasvutalouden ulkopuolelle, jos hänen työnsä ja toimeentulonsa on sidottu nykyiseen malliin?

”Siksi en halua moralisoida rikkaita tai keskituloisia siitä, että he kuluttavat paljon. Tiedän, että ihmiset elävät sellaisissa tilanteissa, että he tarvitsevat auton, että he pääsevät jonnekin. Lasten harrastukset on järjestetty tietyllä tavalla ja työpaikkakin sanelee paljon. Siksi katse kääntyy enemmän institutionaalisiin, ison tason muutoksiin, jotka mahdollistaisivat meille kestävämpiä elintapoja”, Hirvilammi sanoo.

”Köyhyyden ja ylikulutuksen välinen ristiriita on sisäänrakennettuna tässä systeemissä. Se ei ole sellainen, johon auttaisi yksi lakimuutos tai tiedostavampien asenteiden yleistyminen. Se on systeeminen ongelma.”

Kirjallisuus

ARO, R. (2017): Living standards and changing expectations. Investigating domestic necessity and environmental sustainability in an affluent society. Jyväskylän yliopisto.

HIRVILAMMI, T. & LAAKSO, S. & LETTENMEIER, M. (2014) Kohtuuden rajat? Yksin asuvien perusturvan saajien elintaso ja materiaalijalanjälki. Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 132. Helsinki: Kelan tutkimusosasto.

LETTENMEIER, M. & Christa LIEDTKE, C. & ROHN, H. (2014): Eight Tons of Material Footprint—Suggestion for a Resource Cap for Household Consumption in Finland. Resources.

Emmi Skytén on Vihreä Lanka -lehdessä uransa aloittanut vapaa toimittaja. Hän on opiskellut yhteiskuntatieteitä Brysselissä ja Hampurissa sekä toimittajaksi Laajasalon opistossa.