Feminismin monet kasvot

Intersektionaalinen feminismi on nostanut päätään akateemisen maailman lisäksi myös valtavirrassa ja antanut aihetta itsekritiikkiin. Oikeistopopulististen puolueiden nousu ja rasististen puheenvuorojen arkipäiväistyminen viime vuosina on tehnyt selväksi, että feministi on aina myös antirasisti. Kytkeytyykö feminismi siis väistämättä laajempaan yhteiskunnalliseen syrjinnän vastaiseen taisteluun myös huomattavasti laajemmin kuin valkoisen cisnaisen perspektiivistä?

Olin parikymppinen, kun käytin ensimmäistä kertaa itsestäni sanaa feministi. Heräsin feminismin täyttämään todellisuuteen, kun aloin huomata ympärilläni sekä pieniä arkisia, että suurempia rakenteellisia asioita, jotka vaikuttivat elämääni suoraan sukupuoleni takia.

En koskaan aloittanut jalkapalloharrastusta, koska se oli poikien laji siinä pikkukylässä, jossa vietin lapsuuteni. Olin koulussa kympin tyttö ja minua kiusattiin. Työelämässä vastaan tulivat lasikatot ja tytöttely. Lähipiirissäni useampi nainen oli kohdannut seksuaalista tai muuta väkivaltaa, joka ikinen seksuaalista häirintää ja ahdistelua.

Kuitenkin vasta ihan viime vuosina olen joutunut haastamaan käsitystäni omasta feminismistäni ja sen oikeutuksesta. Minä – valkoinen, vammaton cisnainen – olenkin etuoikeutettu monella tapaa.

Haastattelin kahta asiantuntijaa, jotka avaavat femismin eri puolia.

Maija Haavisto on kirjailija, joka on kirjoittanut sekä romaaneja että tietokirjoja, jotka käsittelevät vammaisuutta ja pitkäaikaissairautta. Hän on puhunut vahvasti julkisuudessa ableismista – vammaisiin kohdistuvasta syrjinnästä – sekä terveydenhuollon seksismistä.

– Olen itse vammainen, minulla on useita pitkäaikaissairauksia. Erityisesti krooninen väsymysoireyhtymä/myalginen enkefalomyeliitti (CFS/ME) on sairaus, jota sairastavat kokevat valtavasti syrjintää. Meitä syytetään laiskoiksi, luulosairaiksi ja hysteerisiksi samalla, kun osa potilaista makaa sängyssä ruokintaletkuissa eikä tunnista enää omaa perhettään. Jos en olisi itse sairas, en olisi varmaan edes kuullut ableismista. Tai ehkä olisinkin, feminismin kautta, mutta kyllä se kaukaiseksi varmaan jäisi. Tajusin, että minun täytyy ajaa tätä asiaa, kun ei sitä kukaan muukaan Suomessa aja, vaikka toki vammaisaktivisteja muuten jonkin verran onkin, Haavisto sanoo.

Maija Haavisto
Maija Haavisto


Miten ableismi ilmenee suomalaisessa yhteiskunnassa?

Ableismi ilmenee monin eri tavoin. Jotain kertoo se, ettei Suomessa juuri kukaan edes tunne tätä sanaa. Suomessa ei ole myöskään ole sellaista esteettömyyteen velvoittavaa lainsäädäntöä kuin ADA Yhdysvalloissa.

Eräs merkittävä tekijä on vammaisten toiseuttaminen. Olennaista on ymmärtää, että ableismi lähtee ajatuksesta, että vammaiset ovat ulkopuolisia, ratkaisevasti erilaisia ja huonompia kuin minä. Tämä johtaa esimerkiksi siihen, että esteettömyys nähdään tarpeettomana, sillä ”eihän se minua hyödytä”.

Vammoja ja sairauksia on hyvin paljon erilaisia, lieviä ja vaikeita, näkyviä ja näkymättömiä, paljon muitakin kuin liikunta- ja aistivammat. Samalla ihmiselläkin voi olla useita, sokealla voi olla myös nivelrikko ja niin edespäin. Minulla ja vaikkapa kehitysvammaisella tai neliraajahalvaantuneella on lähes täysin erilaisia haasteita elämässä ja meihin suhtaudutaan aivan eri lailla.

Suomessa koko vammaispolitiikka on täysin marginaalissa.

Mitkä ovat keskeisimmät epäkohdat ja miten niihin voidaan puuttua?

Koska vammoja on hyvin erilaisia, on epäkohtiakin monenlaisia, niin kynnyksistä ja muusta konkreettisesta esteellisyydestä asenteisiin. Kehitysvammaisilla on erilaisia haasteita kuin pyörätuolin käyttäjällä tai masentuneella.

Suomessa pitäisi olla parempi lainsäädäntö. Olen yrittänyt kerätä huomiota sille, että Kela kohtelee eri sairauksia sairastavia hyvin eri tavoin. Esimerkiksi jos oireet ovat samat, on lopputulos hyvin erilainen, jos hakee sairauslomaa CFS/ME- tai MS-diagnoosilla. Suomessa jää paljon ihmisiä eläkkeelle väärillä masennusdiagnooseilla, koska heidän fyysisiä sairauksiaan ei hyväksytä.

Ableistista puhetta esiintyy jatkuvasti somessa ja jopa lehtien otsikoissa asti, koska sitä ei tunnisteta samalla lailla kuin rasismia. Siihen voi – ja pitää – kenen tahansa puuttua.

On paljon vammaisuuteen liittyviä ilmiöitä, joista ei puhuta julkisuudessa eikä vammaton ihminen osaa ajatella. Auttaisi, jos olisi julkkiksia puhumassa omista kokemuksistaan ableismin suhteen. Vammaisia, etenkin naispuolisia, julkisuuden henkilöitä on kuitenkin hyvin vähän. Ja onhan näistä raskasta puhua.

Miten ableismi ja feminismi liittyvät toisiinsa?

Minulle henkilökohtaisesti ne liittyvät aivan erityisen paljon, koska CFS/ME-potilaat ovat nimenomaan terveydenhuollon seksismin kulminaatio. Tunnen esimerkiksi kaksi ihmistä, jotka ovat saaneet diagnoosiksi ”nuorten tyttöjen tauti”. 2000-luvun Suomessa!

Useimmat pitkäaikaissairaudet ovat naisilla yleisempiä, erityisesti ns. näkymättömät sairaudet, kuten krooninen kipu ja monet autoimmuunisairaudet, joita tavataan vähätellä.

Vammaisia pidetään usein Suomessa epäkelpoina vanhemmuuteen, etenkin jos äiti tai potentiaalinen äiti on vammainen. Tässäkin asenteet ovat niin vanhanaikaisia, että sitä on vaikea edes käsittää.

Terveydenhuollossa on paljon seksismiä. Naisten oireita ei oteta vakavasti – ei vaikka oireet olisivat vakavia – vaan ne leimataan, iästä riippuen murrosiäksi, raskauden jälkeisiksi oireiksi, vaihdevuosiksi, pre-menopaussiksi tai sitten on vain vanha. Jos nainen on hoikka tai oireisiin kuuluu oksentelua, häntä syytetään syömishäiriöiseksi.

Perinteinen esimerkki on sydäinfarkti, jota naisilla ei tunnisteta, koska se ilmenee eri lailla kuin miehillä ja miehet ovat referenssikeho. Lääketieteessä tunnutaan monelta osin elettävän sitä ikivanhaa käsitystä, että mies on tyypillinen ihminen ja nainen on rikkinäinen mies.

Toisaalta myös ajatellaan, ettei mies saa rintasyöpää tai syömishäiriötä, vaikka terveydenhuollossa pitäisikin olla tiedossa, että myös miehet sairastavat näitä. Pitkäaikaissairaita naisia kohdellaan huonommin, mutta toisaalta sukupuoliroolit satuttavat myös vammautuneita miehiä, jotka menettävät vielä vahvemmin sukupuoleensa liitettyjä ominaisuuksia.

Vammaisilla naisilla on myös kohonnut riski seksuaaliseen ja muuhun väkivaltaan ja tavallistakin suurempi osa tapauksista jää pimentoon. Turvakoteihin ei välttämättä pääse pyörätuolin kanssa. Turvakotien työntekijöiden ja sosiaalityöntekijöiden pitäisi myös olla paremmin perillä vammaisuuteen liittyvästä valtadynamiikasta.

Sukupuolen lisäksi yhteiskuntaluokat ovat vahvasti yhteydessä vammaisuuden kokemukseen. On hyvin erilaista olla varakas vammainen, joka pääsee yksityislääkärille aina halutessaan ja voi kompensoida monia yhteiskunnan puutteita rahalla, kuin sellainen, joka miettii saako vuokran maksettua ja onko varaa ostaa lääkkeet.

Juudas Kannisto on aktivisti, Sexpon hallituksen jäsen ja cisseksismin asiantuntija. Hän purkaa vääristyneitä käsityksiä sukupuolesta ja tuo esiin räikeitä ihmisoikeusloukkauksia ja valtarakenteita, joita liittyy sukupuoleen ja sen moninaisuuteen.

– Cisseksismissä ilmenevä sana cis viittaa cissukupuoliseen, eli ihmiseen, joka on samaa sukupuolta kuin mihin hänet on syntymässä määritetty. Toisin sanoen ihmiseen, joka ei ole transsukupuolinen. Cisseksistisestä näkökulmasta vain cissukupuolisuus on validia sukupuolisuutta tai ainakin validimpaa kuin transsukupuolisuus. Cisseksismin pohjaa ajatukseen, että sukupuoli määräytyy kokonaan tai osittain kehollisista piirteistä tai esimerkiksi kromosomeista, mutta erityisesti ja yleensä nimenomaan sukuelimien kautta. Cisseksististä on siis esimerkiksi puhua niin kuin naisilla ja vain naisilla olisi aina kohtu, tai kutsua vaikkapa parrakkaita ihmisiä ”miehen näköisiksi”.

Feminismin perusajatuksena on pyrkiä sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Sukupuolten välistä tasa-arvoa ei voi ajaa väittäen, että sukupuolia on vain kaksi tai että sukupuoli olisi kehosta riippuvainen ominaisuus. Edes vain naisten asiaa ei voi tosiasiallisesti edistää tunnustamatta, että naiset eivät ole käveleviä synnytyskoneita, eikä naiseudessa ole kyse tietyistä sukuelimistä. Siksi en tunnusta sellaisia feminismejä, joiden tavoitteet pohjaavat vääristyneisiin käsityksiin sukupuolesta ja/tai tukevat niitä.

Miten cisseksismi ilmenee suomalaisessa yhteiskunnassa?

Cisseksismi ilmenee monilla tavoilla sen lisäksi, että ihmiset määritellään syntymässä genitaaliensa perusteella johonkin sukupuoleen. Lapset kasvatetaan pienestä asti uskomaan siihen, että sukupuolia on vain kaksi ja ne määräytyvät sukuelinten perusteella ja tähän valheeseen perustuvat monet periaatteet ja käytännöt yhteiskunnassamme. Kuten se, että julkisissa paikoissa on yleensä miesten ja naisten vessa ja vain miesten vessoista löytyy pisuaari. Tai että kohtuun ja munasarjoihin liittyviä sairauksia ja vaivoja kutsutaan ”naisten taudeiksi”. Lisäksi media aktiivisesti ylläpitää vääristynyttä sukupuolikäsitystä. Lyhyemmän listan saisi aikaan, jos pitäisi luetella tiloja, joissa cisseksismiä ei Suomessa esiinny.

Mitkä ovat keskeisimmät epäkohdat sukupuolivähemmistöjen osalta tällä hetkellä ja miten niihin voidaan puuttua?

En käytä vähemmistöretoriikkaa, koska ei ole kyse ryhmistä, joita voitaisiin tosiasiallisesti esimerkiksi tilastojen perusteella pitää vähemmistöinä, vaan vähemmistöstatusta luo ja ylläpitää rakenteellinen marginalisointi. Sitä vähemmistöretoriikka itsessäänkin on.

Räikeimmillään cisseksismi merkitsee Suomessa edelleen intersukupuolisten vauvojen kosmeettisia leikkauksia ilman heidän suostumustaan ja transsukupuolisten pakkosterilisointia. Intersukupuolisia vauvoja leikataan yhä harvemmin, mutta tätä tapahtuu edelleen Helsingissä, jossa operaatiota peräti suositellaan.

Lisäksi nykyinen translaki edellyttää sukupuolen juridiseksi vahvistamiseksi 18-vuoden ikää, ns. ”lääketieteellistä selvitystä” henkilön sukupuolesta sekä lisääntymiskyvyttömyyttä. Viimeinen tarkoittaa, että transsukupuoliset ovat pakotettuja vähintään hormonihoitoon tai kirurgiseen sterilisaatioon saadakseen vahvistettua juridisen sukupuolensa vastaamaan omaa sukupuoltaan.

Molemmat ovat räikeitä ihmisoikeusloukkauksia. Intersukupuolisten vauvojen leikkaaminen ilman terveydellisiä perusteita ja heidän omaa suostumustaan pitäisi olla laitonta, kuten kaikkien muidenkin täysin kosmeettisten leikkausten tekeminen – myös ympärileikkausten – ilman henkilön omaa suostumusta.

Nykyinen translaki pitäisi hyllyttää kokonaan ja sen tilalla pitäisi olla laki sukupuolen juridisesta vahvistamisesta, jonka mukaisesti sukupuolen saisi vahvistaa toiseksi omalla ilmoituksellaan.

Pidemmän tähtäimen tavoite on kuitenkin, ettei juridista sukupuolta, eli sukupuolitettuja henkilötunnuksia, olisi lainkaan. Ainoa syy, miksi ne nykyisessä systeemissä ovat tarpeelliset on se, että ihmiset ovat lain edessä juridisen sukupuolen perusteella eriarvoisia. Nyt voimasta poistuva avioliittolaki teki avioliiton mahdolliseksi vain kahdelle ihmiselle, joiden juridinen sukupuoli on eri. Tämän poistuttua ja muuttuessa tasa-arvoiseksi, juridinen sukupuoli ei enää ole avioliiton kannalta tarpeellinen tieto.

Toinen ongelmakohta on asevelvollisuus, joka koskee vain niitä, jotka ovat juridiselta sukupuoleltaan miehiä. Asevelvollisuus tulee tottakai poistaa tasa-arvoa ja valinnanvapautta loukkaavana.

Mikään määrä cisseksismiä ei kuitenkaan ole ”tarpeeksi vähän” paitsi ei yhtään. Työtä on paljon tehtävänä. Erityisen tärkeää on puuttua koulutuksessa ilmeneviin valheisiin ja sensuuriin sen kaikilla tasoilla, erityisesti peruskoulutasolla ja varhaiskasvatuksessa, sekä mediassa käytettyyn kieleen.

Mitä sinulle tarkoittaa intersektionaalisuus?

Se tarkoittaa mulle, että tunnistan ja tunnustan, että on monenlaista eriarvoisuutta ja sortoa, ja vain tunnistamalla ne kaikki ja niiden mahdolliset kytkökset toisiinsa, voin saada realistisen kokonaiskuvan yhteiskunnan valtahierarkioista. Niiden täydellinen tunnistaminen ei ole välttämättä edes mahdollista, mutta siihen tulee silti aina pyrkiä.

Olen tosin oppinut hiljattain, että mun ei pitäisi käyttää termiä intersektionaalisuus, joka onkin itseasiassa nimenomaan mustiin naisiin kohdistuvan rasismin ja seksismin kytköstä kuvaava termi. Sen sijaan olen nyt omaksunut vastineen radikaalin inklusiivinen feminismi.

Syrjinnän vastaisuus on riittämätön tavoite. Mun tavoite on tehdä loppu rakenteelliselle sorrolle sen kaikissa muodoissa. Ja sen kannalta kyllä, pidän inklusiivisuutta ja sorron eri muotojen luomien nivoutumien ja kytkösten tunnistamista välttämättömänä.

Milja Henttonen

Milja Henttonen on helsinkiläistynyt, sydämeltään turkulainen Vihreiden nuorten pääsihteeri ja kauppatieteiden maisteri. Henttosen rakkaimpia harrastuksia on feminismistä blogaaminen, nettikeskustelut ja facepalmaus.