Eläimen matka lautaselle

”Tiedämme enemmän Afrikan savanneilla elävistä villieläimistä kuin suomalaisista tuotantoeläimistä”. Taru Anttonen arvioi Elina Lappalaisen Tieto-Finlandia-palkitun kirjan Syötäväksi kasvatetut: Miten ruokasi eli elämänsä?

Elina Lappalainen on kirjoittanut tietokirjan, jota on kaivattu kauan. Syötäväksi kasvatetut kertoo lupauksensa mukaisesti suomalaisten tuotantoeläinten matkan aina elämän alkumetreiltä niiden teurastukseen ja marketin hyllylle. Teos palkittiin vuoden 2012 Tieto-Finlandialla, ja se pokkasi myös aikakauslehti Kanavan ja Otavan kirjasäätiön tietokirjapalkinnot.

Lappalainen esittelee kirjan alussa tiiviisti keskeiset eläinetiikan kysymykset ja teoriat. Aihepiirin käsittely jää pintaraapaisuksi, mutta toimii kuitenkin johdatuksena ja mielenkiinnon herättelynä kysymykseen, miten eläimiä saa käyttää ihmisen toiminnassa – vai saako ylipäänsä. Lappalainen välttää itse ottamasta asiaan vahvaa kantaa suuntaan jos toiseenkaan, mutta hän pohtii kyllä kulutusvalintojaan ja niiden tekemisen vaikeutta lisääntyvän tietomäärän myötä. Lappalainen tuo kirjassa myös useaan otteeseen esille oman lihansyöntinsä, mikä saattaa helpottaa suuremman yleisön tarttumista kirjaan.

Kirjassa käydään kattavasti läpi Suomen yleisimpien tuotantoeläinten eli kanan, broilerin, sian ja lehmän elämänkaaret. Mukana on myös havainnollistava kuvitus. Lukija saa valtavasti tietoa navetoissa, häkeissä ja halleissa elävien eläinten elinolosuhteista ja luonnollisista tarpeista sekä siitä, kuinka harvoin eläintuotannossa on tilaa näiden tarpeiden tyydyttämiselle. Eläintuotannon epäkohtia ei peitellä.

”Häkkiaikana ja imettäessä emakoiden kunto on heikentynyt ja jalat olleet kovilla. Pihatossa niiden jalkojen pitäisi vahvistua ja koko kehon kuntoutua, jotta ne jaksaisivat taas synnyttää – ja maata häkissä seuraavat porsaat synnytettyään. […] Hyvinvointitutkijat, lihayhtiöiden eläinlääkärit ja eläinsuojelujärjestöt ovat yksimielisiä siitä, että emakkohäkit ovat vakava hyvinvointiongelma. Tahtoa ja valmiuksia ratkaista ongelmaa ei kuitenkaan näytä löytyvän.”

Vaikka olen ajatellut olevani keskivertokuluttajaa paremmin perillä eläintuotannon kiemuroista, teoksessa oli minulle paljon uutta tietoa. Lappalaisen kirjoitustyyli on vetävä ja tekee lukemisesta helppoa.

Kirjan ansio on eittämättä sen puolueeton tyyli antaa ääni niin tuottajille kuin eläinsuojelujärjestöjen edustajille, niin lihayhtiölle kuin eläinten hyvinvointitutkijoille. Mukana kulkee Lappalaisen oma pohdinta kulutusvalinnoistaan. Tässä kirja on lähellä amerikkalaista esikuvaansa Eläinten syömisestä (Jonathan Safran Foer 2011), joskin käy selväksi, että eläinten hyvinvointiin liittyvä lainsäädäntö on Suomessa rutkasti amerikkalaista paremmalla tolalla.

Myös muuhun Eurooppaan nähden ollaan keskiarvon yläpuolella, tosin ei yksiselitteisesti. Esimerkiksi Suomessa vielä yli puolet lypsylehmistä elää suurimman osan vuodesta parsinavetassa päästään kiinni kytkettynä. Teoksen lopussa Lappalainen lataakin remonttilistan suomalaiseen eläintuotantoon. Toivottavasti maa- ja metsätalousministeriössä otettaisiin useampikin koppi Lappalaisen ehdotuksista.

Huolimatta Lappalaisen pyrkimyksestä kuunnella kaikkia tuotantoketjun osapuolia, ei kirjan kokoaminen sujunut aina ongelmitta. Atria ei esimerkiksi antanut toimittajan kuvata broilereiden oloja munittamossa, lastauksessa tai teurastamossa vaan hankki paikalle oman kuvaajan. Yhtiö halusi myös varmistua etukäteen, ettei kirjassa olisi “eläintuotannon vastaista asennetta” ja yritti sensuroida Lappalaisen tekstiä. Myös Kariniemen broileriteurastamolla toimittajalle ladeltiin kuvauskieltoja. Tämä siitä huolimatta, että kaikki tapahtui täysin lain pykälien mukaan ja Eviran valvontaeläinlääkärin silmän alla. Kuten Lappalainen huomauttaa, väkisin tulee mieleen että tuotantoprosessissa on jotain salattavaa.

Tieto-Finlandian myöntäminen kirjalle, joka avaa miten päivittäiset elintarvikkeet Suomessa tuotetaan, kertoo paljon tämän päivän ruoantuotannosta. Tiedämme enemmän Afrikan savanneilla elävistä villieläimistä kuin suomalaisista tuotantoeläimistä. Kuluttajan ja tuotannon välinen kuilu on suurempi kuin koskaan, ja tehotuotannon käytäntöihin ei pääse helposti tutustumaan.

Tässä olisikin tuhannen taalan paikka uudistaa kotitaloustuntien sisältöä. Lappalainen perää myös aktiivisempaa maatalousjournalismia: kun tiloilla ei vieraile toimittajia, eivät kuluttajat toisaalta saa tietoa mitä tiloilla tapahtuu, eikä myöskään synny kaivattua painetta tiukempiin hyvinvointistandardeihin.

Syötäväksi kasvatetut -kirjan soisi löytävän tiensä jokaisen suomalaisen kirjahyllyyn – mieluiten keittokirjojen viereen.

Taru Anttonen on toiminut vuodesta 2014 Vihreän Tuuman vt. päätoimittajana. Hän työskentelee ajatuspaja Vision koordinaattorina ja tutkijana. Aiemmin hän on toiminut mm. opintokeskus Vision suunnittelijana ja Naisasialiitto Unionin pääsihteerinä. Koulutukseltaan Anttonen on sosiologi (YTM).