Korpisen kamppailut

”Ehkä 1960-luvun krapula on vihdoin kärsitty loppuun, ja taas on tilaa kaupunkia koskeville visioille”. Otso Kivekäs arvioi Pekka Korpisen Mein Kamppi -kirjan.

Nuoruuteni 1990-luvulla kaupunkisuunnittelu Helsingissä tarkoitti yleensä Pekka Korpista. Energinen apulaiskaupunginjohtaja oli se hahmo, jonka ympärille kiertyivät kaikki kaupungin rakennushankkeet. Ei ollut nosturitornia ilman taustalla häämöttäviä Korpisen kasvoja.

Tällainen muisto rakentuu mieleeni lukiessani Pekka Korpisen Mein Kamppia. Kirja käy läpi apulaiskaupunginjohtajan kauden (1991 – 2007) merkittävimpiä rakennushankkeita ja kaupunkisuunnittelun kamppailuja Kiasmasta Kamppiin ja Musiikkitalosta Guggenheimiin.

Vaikuttaa siltä, että Korpinen oli keskeinen toimija jokaisessa mahdollisessa hankkeessa. Tai ainakin hän koki itsensä päärooliin. Muut asiaan sotkeutuvat poliitikot ja virkamiehet tapasivat olla väärässä, mutta yleensä lopulta ymmärsivät Korpisen viisauden. Eikä lukijakaan oikein voi olla eri mieltä, kun Korpinen kampittaa keskustatunnelia tai junttaa Kiasmaa juuri nykyiselle paikalleen. Sellaista on voittajien historia.

Lähtökohtansa kaupunkisuunnitteluun Korpinen peri edeltäjältään Erkki Tuomiojalta:

”On kai tunnustettava, että ajaltamme puuttuvat suuret ajatukset, eikä niitä voi korvata suurella rahalla, jota ajassamme kyllä riittää. Tehtäköön siksi rakennusoikeusahneutta välttäen nyt vain välttämättömät keskustaratkaisut niin hyvin kuin osataan.”

1960-luvun Smith-Polvisen ja muiden megasuunnitelmien krapula oli pitkä ja niin vahva, että vielä vuosituhannen vaihteessakin oli varmempi välttää kokonaisvaltaisia ja laajoja hankkeita. Tosin Korpisella on selvästi näkemystä siitä, että millaiseen kaupunkiin pitäisi pyrkiä. Hänen lähtökohtansa on arkkitehtoninen: Korpinen keskittyy voimakkaasti yksittäisiin rakennuksiin ja paikkoihin.

Kirjassa rakennetaan Helsinkiä yksi talo ja kävelykatu kerrallaan, varoen koskemasta liikaa kokonaisuuksiin. Helsinkiin ei kaivattu uutta monumentaalikeskustaa, mutta ilmeisesti kuitenkin uudet monumentit olivat tervetulleita keskustaan.

Kampin keskus, Kiasma, Pikkuparlamentti, Musiikkitalo ja Guggenheim saavat kukin oman lukunsa. Tarkemmin ottaen keskiössä ovat näitä rakennusprojekteja koskevat kamppailut, jotka lopulta aina voitetaan. Välillä sivutaan puistoja ja roomalaisia aukioita sekä pohditaan kaupunkisuunnittelun luonnetta ja metropolihallintoa.

Satama Vuosaareen, Metro Espooseen ja ehkä lopultakin oikeaa kaupunkikulttuuria Suomeen, niin hyvä kaupunki tästä vielä tulee!

Korpisen näkökulmasta väännöt koskivat ennen kaikkea sitä, minkä näköisiä taloja keskustaan rakennetaan. Samalla varovainen mitääntekemättömyys johti kuitenkin siihen, että Helsingin leviäminen hallitsemattomasti pitkin Nurmijärven peltoja vain jatkui.

Korpisen jälkeen ajat ‒ tai ainakin keskustelutavat ‒ ovat muuttuneet. Nyt kamppaillaan siitä, paljonko tilaa käytetään autoiluun ja voiko tiivistä kaupunkia ylipäänsä rakentaa lisää. Ehkä 1960-luvun krapula on vihdoin kärsitty loppuun, ja taas on tilaa kaupunkia koskeville visioille? Uutta monumentaalikeskustaa ei edelleenkään kaivata, mutta paljon uutta kantakaupunkia kylläkin.

Mein Kampilla ei ehkä ole kauheasti annettavaa näihin uusiin taistoihin kaupunkitilasta, mutta ei tarvitsekaan. Se on hyvä läpikäynti edellisen 20 vuoden kiistoista.

Otso Kivekäs on vihreä kaupunginvaltuutettu Helsingistä. Hän on yksi Seuraavat 400 000 helsinkikäistä -kirjan kirjoittajista. Kivekkään mielestä polkupyörä on mainioin tapa liikkua kaupungissa.