Maaoikeuksien parempi toteutuminen auttaisi ilmastonmuutoksen torjumisessa

Särjetty maa – Tarinoita Etelästä ja Pohjoisesta
Toimittanut J K. Ihalainen, julkaissut Siemenpuu­säätiö (Sammakko 2015)

Kun ensimmäisen kerran näin kirjan, ajattelin sen kertovan vain maakaappauksista. Lukiessani huomasin tarinoiden osoittavan, miten monet ilmastonmuutosta vauhdittavat toimet vaarantavat myös alkuperäiskansojen selviytymisen.

Kirja alkaa koskettavalla tarinalla Thaimaan länsiosassa asuvasta karen­kansasta. Kaksi tähän alkuperäiskansaan kuuluvaa kiertokaskiviljelijää, vanhempi herra ja rouva, pidätettiin sen jälkeen kun heidän asuttamastaan metsästä oli tehty luonnonsuojelualue.

Vanhuksia syytettiin metsän tuhoamisesta kaskiviljelyllä. He pelkäsivät menettävänsä kaskipeltonsa ja niiden mukana myös elinkeinonsa. Syyte oli kuitenkin selvästi perusteeton: nykyään kaskiviljelyn myönnetään olevan metsää rikastuttava toimenpide. Jopa aiemmin kaskiviljelijöitä metsäkadon pahentamisesta syyttänyt Maailmanpankki on nyttemmin pyörtänyt puheensa. Tätä pariskuntaa se ei vielä ole tosin auttanut: he pääsivät vapaaksi, mutta metsän kaskiviljely on yhä heiltä kielletty.

Heikoimmat ja ilmasto kärsivät

Särjetty maa kertoo liikuttavia ja tärkeitä tarinoita sekä Etelästä että Pohjolasta. Ne on kirjoitettu kirjaan haastattelujen pohjalta liikoja muokkaamatta. Mutta puheenomainen tyyli tuntuu ajoittaisesta toistoista huolimatta tärkeältä, koska se tuo lukijaa lähemmäs sitä maailmaa, jossa haasteltavat elävät.

Tarinoiden yhteisenä teemana on se, miten alkuperäiskansat ja muut vähäväkiset joutuvat aina väistymään, kun hallitus tai suuryhtiö niin haluavat. Useimmiten kansoilla ei ole tunnustettuja maaoikeuksia, jotka tältä suojaisivat.

Eräs kirjan artikkeleista kertoo mosambikilaisista hiilikaivoksista, jotka uhkaavat pienviljelijöiden elantoa ja elämää. Kun kaivoksen edustajat kävivät ensimmäisen kerran Teten maakunnassa sijaineessa kylässä, he saivat tapojen mukaisen hyvän vastaanoton.

Pian kyläläisille kuitenkin selvisi vieraiden tuoma viesti: heidän kylänsä pakkosiirretään kaivoksen tieltä. Hiilikaivos on jo aiheuttanut paljon paikallisia ympäristötuhoja alueella – puhumattakaan siitä, minkälainen vaikutus hiilen polttamisella on ilmastoon.

Kaiken kaikkiaan kertomuksista nousee selvästi esiin, että jos alkuperäiskansoilla olisi paremmat oikeudet hallita ja käyttää omia alueitaan, se myös auttaisi metsiä ja monissa tapauksissa ehkäisisi kasvihuonepäästöjä. Kun metsien käyttö kielletään – eli kun ne niin sanotusti suojellaan – tai puut raivataan vesivoimaloiden tai kaivosten tieltä, alkuperäiskansat useimmiten pakkosiirretään alueelta. Maan menettämisen myötä he menettävät kielensä, kulttuurinsa, elinkeinonsa ja identiteettinsä. Metsien hävittyä aluetta koettelevat ilmastonmuutosta ilmentävä kuivuus tai tulvat, ja ihmiset menettävät vielä enemmän.

Sama tarina Etelässä ja Pohjoisessa

Särkynyt maa kertoo monia tämänkaltaisia tarinoita useista köyhistä maista, kuten Malista, Keniasta, Mosambikista ja Kambodžasta. Mutta kaava on sama myös keskituloissa ja rikkaissa maissa, kuten Brasiliassa, Intiassa, Indonesiassa ja Thaimaassa sekä pohjoisessa Saamenmaassa.

Kirja päättyykin rajuun tarinaan saamelaisten oikeuksien rikkomuksista. Samalla kerrotaan myös Suophanterror­nimisestä toimintaryhmästä, jonka joukko nuoria saamelaisia taiteilijoita perusti vastalauseena vuosikymmeniä kestäneelle maaoikeuksien riistolle.

Ryhmä tosin järjestää todellisten ”terroritekojen” sijaan erilaisia tilaisuuksia ja taidetapahtumia. Niitä ryydittää tavallisesti erittäin kantaaottava kuvasto. Eräässä kirjaan nostetussa esimerkissä nyrkkitappelijan kädessä komeilee ILO 169 ­sormus. Se viittaa alkuperäiskansojen maaoikeudet tunnustavaan sopimukseen, joka on edelleen Suomelta ratifioimatta. Kirjan kirjoittamisen aikana oli vielä toivoa että se olisi ratifioitu edellisellä hallituskaudella, mutta se jäi kuitenkin vain haaveeksi.

Särkynyt maa muistuttaa meitä myös siitä, että monille alkuperäiskansoille – niin Etelä­Amerikan intiaaneille, Intian adivaseille, Kambodžan brao­kansalle kuin kotoisille saamelaisillekin – metsä ja luonto ei ole vain hyödynnettävä resurssi. Käyttöön pitää pyytää luonnolta lupa, ja sitä saa käyttää vain maltillisesti. Alkuperäiskansoilla ei juurikaan ole maanomistuspapereita, koska he eivät voi omistaa luontoa. He ovat itse osa luontoa.

Tove Selin

Tove Selin on 49­vuotias filosofian maisteri ja töissä Thaimaassa, Bangkokissa, Kepan Mekongin toimistossa. Hän seuraa työkseen ilmasto­oikeudenmukaisuutta.