Kalastajan kuolema

”Pieni ihme, jonka kirja kykenee tekemään, on saamaan lukija kokemaan empatiaa kaloja kohtaan.” Kirja-arviossa Emma Karin ja Kukka Rannan Kalavale.

Sanotaan, että miljoona sadepisaraa tekee valtameren. No, miljardi ihmistä voi tyhjentää sen – kala kerrallaan. Meren autioituminen ei tapahdu hetkessä. Mutta kuten arvostelussa oleva kirja osoittaa, se tapahtuu silmiemme alla. Ja pahin on ehkä jo tapahtunut.

Emma Karin ja Kukka Rannan Kalavale – tyhjenevä meri ja ihmiset sen rannalla (Into Kustannus, 2012) on eräänlainen myyttinen opetustarina menetetystä paratiisista, isoisiemme myyttisestä kalastaja-Suomesta.

Se kertoo kalastajista, kalasta ja valtameristä. Samalla se kertoo globalisaation ja talouskasvun ekologisesta ja inhimillisestä hinnasta. Lukujen otsikot puhuvat selkokieltä: Ahneus ja Ryöstö.

Koralliriuttojen tuho, tonnikalapurkin alkuperä, pienkalastajien elinkeinon tuhoutuminen, puutteellinen EU-lainsäädäntö ja etelän köyhien liikkeet kohti pohjoista (sillä myös pakolaisuus linkittyy ryöstökalastuksen surulliseen saagaan) kuuluvat samaan kertomukseen. Kalojen kestämätön pyynti osoittautuu avaimeksi ymmärtää maailmantalouden lainalaisuuksia.

Kalamarkkinoiden tragedia

Kuten markkinoiden rautainen laki tietää, sitä tuotetaan mitä ostetaan ja sitä ostetaan mitä tuotetaan – vaikka toisella puolella maapalloa. On varsin helppoa syyttää itsekkäitä ja pahoja liikemiehiä, mutta kalakantojen riistokulutus on myös valtioiden toimien ja yksilöiden valintojen seurausta.

Aikamme ekokatastrofit ovat seurausta hyvin nopeasti kehittyneestä teknologiasta: ihmisiä on paljon ja tekniikka on kehittynyt eksponentiaalisen huimasti, nopeammin kuin ekologinen lainsäädäntö. Lainsäädäntöä hidastaa merten kansainvälisyys. Meren uusiutumiskyvylläkin on rajansa, sillä teolliset mega-alukset kykenevät tyhjentämään valtameren paitsi kalasta, niin myös elämää luovasta potentiaalista. Suuret verkot nappaavat kaiken mitä merestä löytyy, hyödyllisen ja hyödyttömän: ”Suurimpiin trooliverkkoihin mahtuisi 12 Jumbo Jet -lentokonetta”, kirja kertoo.

Tehokalastuksen välineet ovat kuin neutronipommeja valtameren sydämeen. ”Jos katsoisimme meren pinnan alle ja näkisimme mitä olemme saaneet aikaan, kylmät väreet kulkisivat pitkin selkäpiitämme,” sanoo EU-komissaari Maria Damanaki.

Esimerkiksi Länsi-Afrikan rannikon pohjavesiä kaapivat troolarit tuhoavat tuhansia lajeja vain kipatakseen ne yli laidan. Joskus äärimmilleen viety tehokkuuden tavoittelu ilman ekologisia ja sosiaalisia reunaehtoja onkin suurinta mahdollista tuhlaavaisuutta. Tämä fakta asettaa toiveen eettisestä markkinataloudesta, jossa ekologiset ulkoisvaikutukset otetaan hinnoittelussa ja lainsäädännössä huomioon. Todellinen tehokkuus on ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää.

Pahimpien ympäristörikosten tragedia on niiden turhuus, sillä kirja osoittaa, että ”yhteismaan tragedia” syntyy ajattelemattomuudesta ja perspektiivin lyhytnäköisyydestä: niin kauan kuin ei ole kunnon pelisääntöjä ekologisista reunaehdoista, on kaikkien kalastajien (lyhytnäköinen) etu tyhjentää valtameri mahdollisimman nopeasti. Tämä on onneksi vältettävissä pitkäjänteisellä suunnittelulla ja kansainvälisellä yhteistyöllä. Talouden pelisääntöjä voi muuttaa.

Meillä on poliittinen pattitilanne täsmälleen niin kauan kuin ”muiden uhanalaisten eläinten tappamisesta saa sakot, mutta uhanalaisen kalan tappamisella tekee voittoa”.

Tyhjenevän meren hedelmät

Kalavale on avoimen poliittinen manifesti. Se popularisoi ja narratisoi kauniilla tavalla timantinkovaa tiedettä, samalla kun se kuvaa kansalaisaktivistien kamppailuja paremman maailman puolesta. Hienona lisänä jokaisen Kalavale-kirjan välistä löytyy WWF:n Kalaopas.

Kirja on täynnä mainioita tietoiskuja: tiesitkö, että kalan ”alkuperän” määrittää jalostusmaa, ei pyyntialue? Tai että Somalian rosvojoukot saivat alkunsa rannikkopartioista, joita paikalliset kalastajat perustivat estääkseen laittoman kalastuksen rantavesillään?

Pieni ihme, jonka kirja kykenee tekemään, on saamaan lukija kokemaan empatiaa kaloja kohtaan. Tiede kertoo, että kalat kykenevät tuntemaan kipua, ja kuitenkin meidän suhteemme meren eläimiin on hyvin etäinen ja kylmä. Yksi mainio tapa muuttaa ihmisten asenteita onkin uusien vertauksien etsiminen, kuten Sea Shepherdin When you see tuna, think panda -kampanja.

Kuvien runsaus ja älykäs sommittelu tekee lukemiskokemuksesta miellyttävän. Faktoja ja numeroita vilisevä teksti, vaikka kuinka hyvin kirjoitettu, olisi muuten aika raskasta luettavaa.

Rakenteellisesti kirja onkin toimiva kokonaisuus, sillä se yhdistää satukirjan luettavuuden tietokirjan asiallisuuteen. Se onkin oiva ”kahvipöytäkirja” tai vaikka joululahja sukulaiselle.

Jos kirja olisi jälkiruoka, se olisi tehopuristettu smoothie, jossa on käytetty kitkerinä raaka-aineena kalojen kipua ja kehitysmaiden kalastajien kovettuneita kyyneliä, ja makeutusaineena ekologista myötätuntoa, globaalia solidaarisuutta ja poliittista optimismia. Näistä aineosista Kari ja Ranta – nomen est omen? – ovat onnistuneet luomaan varsin luettavan ja viihdyttävän teoksen.

Kirjan lukeminen herättää ristiriitaisia tunteita. Tiedämme, mitä pitäisi tehdä, mutta löytyykö riittävää poliittista tahtoa uudistusten toteuttamiseen?

Kirjassa puhutaan paljon isoisistä. Oman perheeni, ja isoisäni, mökin lähellä on pieni järvi nimeltään Kalaton, josta kuitenkin saa vielä vähän kalaa.

Ilman riittäviä poliittisia toimia, Kalaton voi kohta olla osuva nimi myös Atlantin valtamerelle.

Otto Lehto on opiskelija, blogaaja ja ViNOlainen järjestöaktiivi. Hän on BIEN Finland -perustuloverkoston koordinaatiotyöryhmän jäsen