Köyhyyttä on mahdollista vähentää

Mitä on suomalainen köyhyys? Kysymystä voi lähestyä monesta eri näkökulmasta.

Suomessa kuten muissakin vauraissa länsimaissa köyhyyden on yleensä katsottu olevan suhteellista, eli tilannetta verrataan muun väestön keskimääräiseen elintasoon. Suhteellisessa köyhyydessä eläviksi tai pienituloisiksi luetaan henkilöt tai kotitaloudet, joiden tulot jäävät alle 60 prosenttiin mediaanituloista eli tulotilaston keskimmäisestä luvusta. Puhutaan myös köyhyysriskissä elävistä, joita on Suomessa noin 12 prosenttia.

Nämä luvut jättävät kuitenkin paljon pimentoon. Kun haastattelin hyvinvointitutkija Tuomo Laihialaa köyhyyden sukupuolittuneisuudesta, hän toi useaan otteeseen esille pitkittyneeseen köyhyyteen liittyvän näköalattomuuden ja toivottomuuden. Kun on pitkään esimerkiksi työttömänä, usko omiin kykyihin rapistuu ja mahdollisuushorisontti kapeutuu. Huono-osaisuus voi kasautua ja pitkittyä, jolloin hyvinvointivajeet syvenevät.

Kuva köyhyydestä piirtyy tarkemmaksi, kun sitä tarkastellaan eri ihmisryhmien, esimerkiksi leipäjonoissa käyvien omasta näkökulmasta. Tähän lehteen arvioidun Katariina Vuoren ja Vesa Rannan Lottovoittajien pöydässä -kirjan tarinoissa köyhyyden kokemus konkretisoituu arjen tasolla. Se on epätietoisuutta seuraavan yön makuupaikasta, valintoja hammastahnan ja pyykinpesuaineen ostamisen välillä ja jännitystä siitä, riittävätkö rahat lääkärikäyntiin.

Suhteellista köyhyyttä syvempää köyhyyttä voidaan kuvata THL:n laskemalla minimibudjettirajalla. Sillä viitataan väestöön, joiden tulot eivät riitä kohtuulliseksi katsottuun vähimmäiskulutukseen. Minimibudjettirajan mukaan köyhyydessä elää kahdeksan prosenttia suomalaisista. Tällöin tullaan lähelle absoluuttista köyhyyttä eli sitä, että tulot eivät riitä perustarpeisiin, kuten ruokaan, vaatteisiin ja asumiseen.  Vaikka absoluuttinen köyhyys on saatu globaalisti puolittumaan 1990-luvusta, nähdään  myös vauraammissa maissa nälkää.

Uusi ja kasvava huono-osaisten ryhmä on turvapaikanhakijat, jotka eivät kielteisestä turvapaikkapäätöksestä huolimatta lähde maasta, vaan jäävät paperittomiksi, yhteiskunnan laitamille. Myös Itä-Euroopasta Suomeen saapuneet romanit jäävät useimpien palveluiden ulkopuolelle. Näiden ryhmien kohdalla yhteiskunnan turvaverkko on harva, ellei olematon.

Tutkittuun tietoon perustuvia keinoja köyhyyden torjumiseksi olisi, kaikilla politiikan tasoilla. Näitä keinoja tämän numeron kirjoittajat ja haastatellut asiantuntijat tuovat myös esille. EU:n ja Suomen turvapaikkapolitiikkaan pitäisi saada järkeä ja inhimillisyyttä, valtio voi vaikuttaa verotukseen ja sosiaaliturvajärjestelmään. Monet uudet kuntapäättäjät ovat saaneet tai saamassa pöydälleen kotikuntansa uuden strategian, jossa voidaan linjata monin eri tavoin köyhyyden torjunnasta. Asumisen hinta ja ennaltaehkäiseviin palveluihin panostaminen ovat esimerkkejä, joihin kunnat voivat vaikuttaa.

Lopulta edessä on myös kysymys vauraiden maiden elintasosta ja kulutusyhteiskunnasta, joka ei ole ekologisesti kestävällä pohjalla. Samalla kun nostetaan ihmisiä köyhyydestä, tulee muistaa etteivät rikkaammat voi kuluttaa monen maapallon verran resursseja.

Taru Anttonen on toiminut vuodesta 2014 Vihreän Tuuman vt. päätoimittajana. Hän työskentelee ajatuspaja Vision koordinaattorina ja tutkijana. Aiemmin hän on toiminut mm. opintokeskus Vision suunnittelijana ja Naisasialiitto Unionin pääsihteerinä. Koulutukseltaan Anttonen on sosiologi (YTM).